Kuka puhuu koulusta – ja mistä näkökulmasta?
Koulu on alati otsikoissa. Hiljattain julkaistu visioraportti maalaa optimistista tulevaisuuskuvaa: koulun tehtävänä on vahvistaa toivoa, kasvattaa hyviä ihmisiä ja vastata aikamme suuriin haasteisiin – eriarvoisuuteen, polarisaatioon, merkityskriisiin ja teknologiseen murrokseen. Julkinen keskustelu on vilkasta, ja media nostaa aihetta esiin.
Keskustelun laajuudesta huolimatta jotain olennaista kuitenkin puuttuu.
Koululle kasautuvat odotukset
Koululle on annettu yhä kunnianhimoisempia tehtäviä. Sen odotetaan korjaavan yhteiskunnallista eriarvoisuutta, ehkäisevän polarisaatiota, vahvistavan demokratiaa, ratkaisevan hyvinvoinnin ja erityisesti talouden, tehokkuuden ja kilpailukyvyn ongelmia ja nyt myös navigoivan tekoälyn aikakaudella.
Samalla keskustelun kehys on usein valitettavan kapea. Koulua tarkastellaan moraalisena ja pedagogisena yksilön oppimisprojektina: miten kasvatamme “hyviä ihmisiä”, miten vahvistamme toivoa, miten tuemme oppilaiden ajattelua ja tunnetaitoja. Näkökulma ei sinänsä ole välttämättä huono, mutta se jää vajaaksi ja jopa naiiviksi, jos koulutusta tarkastellaan irrotettuna laajemmista yhteiskunnallisista, taloudellisista ja poliittisista rakenteista.
Kun kaikenlaiset oletetut kriisit kehystetään ensisijaisesti koulun ratkaistaviksi ongelmiksi, vaarana on, että huomio siirtyy pois niiden rakenteellisista juurisyistä. Eriarvoisuuskin alkaa näyttäytyä asenne- tai tunnetilana sen sijaan, että sitä tarkasteltaisiin materiaalisten ehtojen, valtasuhteiden, normatiivisuuksien, resurssijaon ja politiikkavalintojen seurauksena.
Rakenteet katoavat – yksilö jää
Julkisessa keskustelussa toistuu individualisoiva kehys. Teknologinen murros tulkitaan oppilaan ajattelun haasteeksi: jos tekoäly tuottaa vastaukset, oppilaan on kehitettävä omaa ajatteluaan. Tämä on varmasti ihan järkevää, mutta samalla jää helposti kysymättä, miten teknologia muuttaa tiedon tuotannon, työn ja koulutuksen yhteiskunnallisia rakenteita.
Samoin vaikkapa oppimistulosten lasku käsitellään usein koulun sisäisinä ongelmina. Harvemmin pysähdytään tarkastelemaan, miten koulutuspolitiikan linjaukset, resurssien jakautuminen, vallalla oleva ihmisnäkemys, keskenään kilpailevat intressit ja agendat ja muut laajemmat yhteiskunnalliset kehityskulut kytkeytyvät näihin ilmiöihin.
Keskustelusta katoaa rakenteellinen analyysi, ja tilalle tulee helposti kriisipuhetta, moraalipaniikkia tai yksittäisiin ilmiöihin keskittyvää klikkiotsikko-tarkastelua.
Sivistys ilman politiikkaa?
Koulun tulevaisuusvisioissa käytetään vahvoja käsitteitä: sivistys, merkityksellinen elämä, yhteinen hyvä. Ne ovat tärkeitä ja kannatettavia ihanteita. Samalla ne jäävät usein depolitisoiduiksi.
Sivistys ei kuitenkaan ole vain harmonista yhteiselon taitoa. Se on myös ymmärrystä tunnistaa valtaa, ristiriitoja ja konflikteja ja toimia niiden keskellä. Jos sivistys irrotetaan politiikasta ja valtasuhteista, siitä tulee helposti pehmeä konsensuskategoria, joka peittää alleen todelliset jännitteet.
Historiallinen murros – ilman murroksen kieltä
Oman tutkimusyksikkömme tutkimustulosten ja muun kansainvälisen tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että koulutusjärjestelmä on sekä globaalisti että kansallisesti historiansa mittavimpien muutosten keskellä. Muutokset koskevat koulutuksen tavoitteita, sisältöjä, menetelmiä, ohjausmuotoja ja jopa koulutuksen taustalla olevaa ihmisnäkemystä.
Silti julkisessa keskustelussa näitä kehityskulkuja harvoin tarkastellaan kokonaisuutena. Puhutaan yksittäisistä uudistuksista, oppimistuloksista tai jonkun koulun arjen ongelmista, mutta vähemmän siitä, millaista koulutusjärjestelmää olemme rakentamassa ja millaisiin yhteiskunnallisiin suuntaviivoihin ja vaikkapa talouspolitiikan agendoihin se kytkeytyy.
Kuka saa määritellä koulun suunnan?
Yksi keskeinen kysymys kuuluu: keitä kuullaan, kun koulutuksesta keskustellaan?
Media nostaa esiin erilaisia ääniä, mutta koulutuspolitiikan ja koulutusjärjestelmän rakenteellista tutkimusta tekevät asiantuntijat näkyvät keskusteluissa edelleen varsin vähän. Tämä kaventaa julkista ymmärrystä koulutusjärjestelmästämme.
Koulusta ja koko koulutusjärjestelmästä käytävä keskustelu hyötyisi laaja-alaisemmasta, yhteiskuntatieteellisemmästä ja kriittisemmästä analyysista. Jos koululle annetaan tehtävä ratkaista yhteiskunnan ongelmat, meidän on samalla uskallettava tarkastella niitä poliittisia ja taloudellisia rakenteita, jotka näitä ongelmia tuottavat – ja myös sitä, miten koulutus itse on osa näitä rakenteita.
Koulu ei ole yhteiskunnasta irrallinen moraalinen saareke. Se on keskeinen osa yhteiskunnallista järjestystä – ja siksi myös sen kriittinen ja riittävän laaja-alainen tarkastelu kuuluu julkiseen keskusteluun.