Viimeaikainen keskustelu liiallisesta onnellisuuden tavoittelusta ja yksilöllisyyden ylikorostumisesta on kiinnostava. On esitetty huolia siitä, että jatkuva itsensä kehittäminen, hyvinvoinnin optimointi ja henkilökohtaisen merkityksen etsintä ovat karanneet käsistä.

On varmasti perusteltua kysyä, mitä tapahtuu, kun onnellisuudesta tulee normi ja pettymyksestä poikkeama. Kun tavalliset elämän ristiriidat, alakulo ja epävarmuus alkavat näyttäytyä häiriöinä, siirrytään helposti alueelle, jossa inhimillinen kokemus medikalisoituu ja diagnosoituu. Suru muuttuu oireeksi, uupumus yksilön haasteeksi ja eksistentiaalinen epätietoisuus hoitoa vaativaksi tilaksi.

Keskustelu jää kuitenkin kapeaksi, jos se pysyy vain yksilöpsykologian tai “ajanhengen” tasolla. Tarvitsemme yhteiskunnallista analyysiä siitä, miten valta toimii hyvinvoinnin, onnellisuuden ja itsesuhteen kehittämisen yhteydessä.

Terapeuttinen kulttuuri – neutraalia ohjausta vai vallankäyttöä?

Kirjoitimme kollegoideni kanssa tästä teemasta teoksessa Terapeuttinen valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa (2021). Terapeuttisen kulttuurin näkökulmasta hyvinvoinnin ja onnellisuuden imperatiivi ei ole vain hyväntahtoista ohjausta.

Ihmisiä kutsutaan tarkkailemaan itseään, säätelemään tunteitaan, optimoimaan toimintaansa ja ottamaan vastuu jaksamisestaan, resilienssistään ja tasapainostaan. Tunnistamme tämän arkisista kehotuksista: liiku enemmän, nuku paremmin, syö avokadoja, ota 7000 askelta, meditoi, priorisoi, rajaa, palautu. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Tämä ei tarkoita, että hyvinvoinnin edistäminen olisi itsessään ongelmallista. Kysymys on siitä, mitä tapahtuu, kun hyvinvoinnista tulee velvollisuus ja itsen kehittämisestä jatkuva moraalinen projekti. Samalla katse siirtyy pois rakenteista yksilöön.

Rakenteellinen paine, yksilöllinen ratkaisu

Elämme ajassa, jossa kuormitus, epävarmuus, kilpailu ja jatkuva optimoinnin vaade lisääntyvät. Työelämä pirstaloituu, koulutusjärjestelmä taloudellistuu, yhteiskunnalliset erot syvenevät. Ratkaisuja etsitään kuitenkin usein solutionismin hengessä yksilön sisältä: itsesäätelystä, tunnetyöstä, asenteesta, ajanhallinnasta.

Yhteiskunnalliset ja taloudelliset paineet kääntyvät henkilökohtaisiksi haasteiksi. Ongelma ei näytä enää olevan työelämän rakenteissa tai koulutusjärjestelmän tuloslogiikassa, vaan siinä, osaako yksilö palautua, rajata ja suhtautua oikein. Vastuu siirtyy järjestelmistä ihmisen pään sisälle.

Tätä voi tarkastella terapeuttisen vallan toimintana. Se ei ensisijaisesti käske ja kiellä, vaan kutsuu ihmistä työskentelemään itsen kanssa. Kontrolli ei näyttäydy kontrollina, vaan vapautena: sinulla on mahdollisuus kehittää itseäsi, tulla paremmaksi versioksi itsestäsi. Vahvempi ohjaus myydään valinnanvapautena.

Yksilömallista toiseen

Samaan aikaan liikumme nopeasti yhdestä yksilömallista toiseen. Yhdessä mallissa yksilö on rajattoman itseilmaisun projekti, toisessa itsekurin ja normatiivisuuden sisäistäjä. Toisinaan korostetaan autenttisuutta ja rohkeutta olla oma itsensä, toisinaan kurinalaisuutta, sopeutumista ja kompromissikykyä.

Molemmissa tapauksissa painopiste pysyy yksilössä.

Vähemmälle huomiolle jää kysymys siitä, millaiset institutionaaliset, taloudelliset ja kulttuuriset järjestelyt tuottavat ahdistusta, uupumusta ja merkityksettömyyden kokemusta. Miksi niin monen kokemus on riittämättömyys, vaikka tarjolla on enemmän itseapua, valmennusta ja hyvinvointipalveluja kuin koskaan?

Moraalinen kertomus vai valta-analyysi?

Kun onnellisuuden tavoittelua kritisoidaan ilman valta-analyysiä, vaarana on, että päädytään moraaliseen kertomukseen: ihmiset voivat huonosti, koska he ovat liian itsekeskeisiä, liian vapaita tai liian hemmoteltuja.

Terapeuttisen vallan näkökulmasta kysymys kääntyy toisin: millaisissa olosuhteissa ihmiset oppivat ymmärtämään kärsimyksensä ennen kaikkea henkilökohtaisena epäonnistumisena? Millainen yhteiskunnallinen järjestys tuottaa tilanteen, jossa hyvä ihminen on sellainen, joka kehittää itseään, tunnistaa tunteensa ja pysyy toimintakykyisenä – ja jossa huonosti voiva ihminen on joko hoidon kohde tai itsensä laiminlyöjä?

Hyvinvoinnin ja onnellisuuden imperatiivi tuottaa erityistä moraalia. Viesti on selvä: sinun kuuluu voida paremmin – ja jos et voi, sinun kuuluu ainakin yrittää.

Kysymys, jota harvemmin esitetään

Ehkä kiinnostavampi hyvinvointi- ja onnellisuuskeskustelu ei kysyisi vain sitä, tavoittelevatko ihmiset hyvinvointia väärällä tavalla. Se kysyisi myös, miksi hyvinvoinnista ja onnellisuudesta on tullut velvollisuus.

Miten terapeuttisen vallan kieli muuttaa yhteiskunnalliset kysymykset yksilön sisäisiksi projekteiksi? Miten vastuu siirtyy järjestelmistä ihmisen mieleen ja kehoon? Millaisia hallinnan muotoja tämä tuottaa ja keitä ne palvelevat?

Ilman näitä kysymyksiä keskustelu jää väistämättä vajaaksi. Silloin puhumme vain siitä, millainen yksilön pitäisi olla, emmekä siitä, millaisiksi yhteiskunnalliset järjestelyt muovaavat yksilön mahdollisuudet olla ja toimia.