Olen koko akateemisen elämäni ajan tutkinut kasvatuksen, koulutuksen ja laajemmin yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja erityisesti kasvatuksen ja koulutuksen roolia eriarvoisuuksien ja etuoikeuksien uusintajana ja purkajana.
Viimeiset 10 vuotta olen tutkinut kolmen ison tutkimushankkeen voimin nuorten aikuisten koulutussiirtymiä ja sitä, minkä takia lukuisista yrityksistä huolimatta eri lähtökohdista tulevien nuorten aikuisten tilanne ei koulutuksen ja työelämän osalta muutu eli missä on ongelma ja mitä sille voidaan tehdä.
Edellisen ohella olen tutkinut Suomessa tehtyä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyötä pian 20 vuotta, olen osallistunut tasa-arvoa koskeviin tutkimus- ja kehittämisprojekteihin ja johtanutkin niitä. Olin lisäksi perustamassa pohjoismaista huippuyksikköä koulutuksen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin liittyen.
Olen tutkimukseni avulla etsinyt vastauksia siihen, minkä takia tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät kasvatuksessa ja koulutuksessa lukuisista yrityksistä huolimatta vahvistu, missä ongelma on, ja mitä sille pitäisi tehdä, jos halutaan, että kasvatus ja koulutus olisivat kaikille lapsille, nuorille ja aikuisille tasa-arvoisia.
Niille, jotka odottavat numeroita, tilastoja tai prosentteja, tuotan valitettavasti pettymyksen. Tiedän, kuinka vakuuttavia ja rauhoittaviakin numerot voi olla, mutta jos halutaan ymmärtää eriarvoisuutta, tarvitaan muutakin. Hyvin harvoin pelkkä numero auttaa meitä ymmärtämään missä ongelma mahdollisesti on ja mitä sille pitäisi tehdä.
Tasa-arvoa ei oikein voi ajatella pelkästään lukuna. Tässä ajattelussa on vaarana se, että tasa-arvo saatetaan nähdä jonkinlaisena stabiilina etukäteen määriteltävissä olevana pysyvänä tilana, johon päästään jotain tiettyä polkua kulkemalla tai tietty numero saavuttamalla. Numerotieto helposti etäännyttää tasa-arvon pois oman toiminnan tarkastelusta.
Olen tutkimuksen ja väitöskirjojen ohjauksen ohella kouluttanut ihmisiä ja organisaatiota parikymmentä vuotta tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Suurin este sille, minkä takia ne eivät etene, on omassa ajattelussa. Se on tasa-arvon edistymisessä kaikkein haasteellisin kohta, koska sen tunnistaminen ja tunnustaminen että oma ajattelu ja toiminta voi ylläpitää eriarvoisuuksia monin tavoin, on hankalaa, jopa kiusallista, jopa jotain sellaista, mikä halutaan työntää kaikin tavoin ajatuksista pois.
Kasvatuksen ja koulutuksen tasa-arvotyö
Kasvatuksessa ja koulutuksessa, kouluissa, päiväkodeissa, ammattikouluissa, yliopistoissa jne. on tehty tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyötä useita kymmeniä vuosia. Kyseinen työ on tehty pääosin lyhytkestoisissa useissa sadoissa tasa-arvoprojekteissa eri puolella Suomea. Projekteissa on koulutettu, ohjattu, kehitetty ja tutkittu tasa-arvoa-asioita.
Meillä on huomattava määrä tasa-arvoprojekteissa tehtyä tutkimusta, joka tuo kerta toisensa jälkeen esille sen, että kasvatus ja koulutusjärjestelmä, opetus mukaan lukien, uusintavat eriarvoisuutta ja etuoikeuksia. Ja mitä sitten lukuisissa tasa-arvo-projekteissa on koetettu ylittää, käytännössä hyvin tuloksin.
Projektien tasa-arvotyön, kehittämisen ja tutkimuksen johdosta päiväkodeissa, kouluissa, korkeakoulutuksessa jne. on opittu kohtelemaan lapsia, nuoria ja aikuisia tasa-arvoisemmin ja vähemmän stereotyyppisesti. Lapsille ja nuorille tarjolla olevat itseilmaisun tavat, sanastot, valinnat, kiinnostuksen kohteet ja kaverisuhteet ovat laajentuneet, kiusaaminen ja häirintä on vähentynyt, ja opettajat ovat löytäneet uusia merkityksiä työlleen.
Tästä huolimatta tasa-arvotyöstä tiedetään, että projekteissa kertynyt ymmärrys ei ole siirtynyt rakenteisiin ja käytäntöihin ja että tasa-arvotyö henkilöityy, eli se jää edelleen yksittäisten henkilöiden aktiivisuuden varaan sen sijaan, että se siirtyisi pysyväksi toimintatavaksi kasvatukseen ja koulutukseen.
Tein joitakin vuosia sitten hallituksen ensimmäiseen tasa-arvo-ohjelmaan korkeakoulu- ja tutkimuspoliittisen selvityksen. Toin esille 30 vuoden tarkastelun perusteella, kuinka koulutuspolitiikka Suomessa on systemaattisesti hylkinyt lähes kaikkia tasa-arvopolitiikan tavoitteita. Tutkimus ja lukuisat selvitykset on samaan aikaan tuoneet esille koulutuksessa uusinnetun kapeahkon sukupuolijärjestelmän ohella esille muunkinlaisia kasvatuksessa, koulutuksessa ja opetuksessa ilmeneviä ongelmia esille, kuten rasismia, homo- ja transfobiaa, ableismia, kiusaamista ja seksuaalista häirintää.
Suomi ei ole koulutuksen tasa-arvon mallimaa, jos ajatellaan, että kasvatuksen ja koulutuksen piirissä ja laajemmin yhteiskunnassa kaikilla lapsilla, nuorilla ja aikuisilla pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet vapaasti toteuttaa ja ilmaista itseään, tehdä valintoja, osoittaa kiintymystä tai ylipäätään tunteita, pukeutua, leikkiä, seurustella, opiskella, harrastaa, luoda ystävyyssuhteita jne. murehtimatta koko ajan sitä, että tulee kiusatuksi, marginalisoiduksi, syrjityksi, seksuaalisesti häirityksi tai kohtaa väkivaltaa. Pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo ei ole riittävä lähtökohta, koska kyse on toiminnasta ja käytännöistä.
Yksi ajalle tyypillinen ongelma on, että me näytämme innostuvan aina yhdestä eriarvoisuuden kysymyksestä kerrallaan, mutta meidän pitäisi kiinnostua niistä kaikista ja ymmärtää, että ne liittyvät toisiinsa. Muuten tarkastelu jää yksipuoliseksi.
Kasvatus, koulutus ja opettajankoulutus ei Suomessa edelleenkään tarjoa ymmärrystä ja välineitä tunnistaa tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen liittyviä ongelmia saatikka puuttua niihin. Tilanne ei myöskään ole juuri muuttunut, minkä toimme esille valtakunnallisessa SetSTOP-kärkihankkeessa, jota olin mukana johtamassa Helsingin ja tiedekuntamme osalta. Valtakunnallisesti esim. opettajille ei ole tarjolla kattavaa ja laaja-alaista koulutusta tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta lukuun ottamatta muutamia kursseja siellä täällä. Tilanne toivottavasti sitä kautta muuttuu, että nuoret, opiskelijat ja opiskelijajärjestöt ovat alkaneet voimakkaammin vaatia koulutusta ja opetusta päivittämään tietonsa.
Yksilöön tärähtäminen
Elämme eetosta, jonka avainsana on yksilö ja yksilön osaaminen. Tutkimusryhmässämme on 10 vuoden ajalta tutkimustuloksia ja konkreettisia esimerkkejä siitä, kuinka koulutuksessa ongelma löydetään yhä uudelleen nuoresta ja nuoresta aikuisesta, hänen puutteista, vajavaisuuksista tai sitten nuoren taustasta, perheestä ja kodista.
Kun ongelma nähdään yksilössä, silloin ratkaisukin nähdään yksilössä ja hänen olemuksen ja ominaisuuksien muuttamisessa, johon tarjotaan iso määrä koulutusta, ohjausta ja muita tukijärjestelmiä. Yksilöön kohdistuvien toimenpiteiden ongelma on se, että ne ovat rakennesokeita ja se, että ne jättävät koulutuksen, sen käytäntöjen, opetuksen ja ohjauksen merkityksen huomiotta ja missä puolestaan olisi kaikkein eniten tehtävissä.
Toki on ehkä jossain mielessä helpompaa koettaa muuttaa yksilöä kuin rakenteita tai käytäntöjä tai sitä omaa ajattelua, mutta se ei vain toimi. Yksilöä ei voi muuttaa, mutta olettamuksia, kohtelua, käytäntöjä ja rakenteita voidaan muuttaa, mikä sitten saattaa mahdollistaa sen, että yksilö muuttuu.
Koulutuksen tulevaisuudessa häämöttää lisää eriarvoisuutta
Koulutuksen osalta on tapahtumassa ehkä sen historian merkittävimpiä muutoksia, joista me koulutuspolitiikan tutkijat puhumme koulutuksen muuttuvana hallintana. Johtamassani FuturEd-tutkimushankkeessa tutkimme koulutuksen tulevaisuuden suuntaviivoja. Tulokset jo nyt osoittavat, että eriarvoisuuden kysymyksiin olisi syytä viimeistään nyt pureutua, koska niitä on hallinnan muutosten takia tulossa lisää.
Huomattavasti syvempi tutkimuslähtöinen ymmärrys tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta on jo kiireellistä. Se kysyy ennen kaikkea tutkimuksen tarjoamaa tilannetajua, ja ymmärrys liittyy myös sellaisiin vaikeammin mitattavissa oleviin asioihin, kuten arvostukseen ja arkisiin vuorovaikutustilanteisiin mutta myös yhteiskuntalukutaitoon, joka voisi olla kasvatuksen ja koulutuksen piirissä huomattavasti vahvempi. Näin ymmärrettäisiin se, kuinka koulutuksella on nyt ja tulevaisuudessa ihan keskeinen merkitys eriarvoisuuksien ja etuoikeuksien uusintamisessa mutta myös niiden purkamisessa.
(Kirjoitus on lyhennelmä puheenvuorostani Opetus- ja kulttuuriministeriössä 2.3.2021)