Koulutususko estää näkemästä koulutuksen ongelmia

Koulutususko tarkoittaa siis uskoa ja luottamusta siihen, että koulutuksesta seuraa siihen osallistuville ja sitä kautta koko yhteiskunnalle hyviä asioita. Jokainen on varmasti törmännyt sekä yksityiselämässä että julkisessa keskustelussa tähän itsestäänselvyytenä pidettyyn totuuteen, jossa koulutus takaa vakaan toimeentulon, opettaa työelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja ja tarjoaa työkaluja itsensä ja maailman ymmärtämiseen. Lähtökohtaisesti koulutususko ei kiellä koulutusjärjestelmän ongelmia, vaan pyrkii ylittämään nämä ongelmat erilaisten ratkaisumallien, tukijärjestelmien ja kehittämishankkeiden kautta.

Ongelmallista on puolestaan naiivi koulutususko, jossa suljetaan silmät koulutusjärjestelmän ongelmilta. Naiivi koulutususko saa perään kuuluttamaan lisää koulutusta ja erilaisia psyko-emotionaalisia tukijärjestelmiä sen sijaan, että tarkastelisimme huolella sitä, mitä yhteiskunnassa ja sen osana toimivassa koulutuksessa tapahtuu, mikä on koulutuksen ja opetuksen yhteiskunnallinen rooli, tavoitteet ja metodit samoin kuin koulutuksen ja eriarvoisuuden suhde. Kriittisemmän tarkastelun sijaan tyydymme luottamaan siihen, että koulutus ja tukijärjestelmät toimivat, tukevat kaikkia ja tuottavat lähtökohtaisesti hyvää.

Meillä on paljon tutkimusta Suomenkin kontekstissa siitä, että vaikka koulutuksessa on monia hyviä asioita, on siellä myös ongelmia. Koulutus ja erilaiset tukijärjestelmät uusintavat eriarvoisuutta, joka liittyy esim. sukupuoleen, etnisyyteen, varallisuuteen, seksuaalisuuteen, vammaisuuteen ja muihin eroihin. Asian voi ilmaista myös seuraavasti: me kaikki olemme jossain mielessä erilaisia, ja meillä kaikilla on erilaisia taustoja, mutta koulutuksen ja opetuksen käytännöissä, oletuksissa, kohtelussa ja vuorovaikutuksessa joistakin eroista ja taustoista tulee yksilöiden olemukseen kiinnittyviä ja yksilön vastuulla olevia ongelmia. Voidaan toki myös todeta, että koulutus ei ole koskaan ollut vapaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja etuoikeuksien uusintamisesta. Koulutuksen yhtenä yhteiskunnallisena funktiona, joskaan ei välttämättä julkisena, on koko sen historian ajan ollut etuoikeuksien ja eriarvoisuuksien ylläpitäminen.

Järjestelmän, ei yksilöiden ongelma

Tutkimus on tuonut esille, kuinka varhaiskasvatuksessa, peruskoulussa, koulutussiirtymissä, korkeakoulutuksessa ja aikuiskoulutuksessa tuotetaan eriarvoisuutta tavoilla, jotka voivat aiheuttaa merkittäviä hankaluuksia ja vastoinkäymisiä lapsille ja nuorille. Koulutuksen käytännöt ohjaavat ihmisiä eri tavoin riippuen heihin etukäteen kohdistuvista oletuksista ja odotuksista. Suomessa esim. sukupuolen mukainen segregaatio on poikkeuksellisen vahva ja se alkaa jo varhaiskasvatuksesta. Sama pätee muihinkin eroihin, kuten etnisyyteen. Koulutus ohjaa lapsia ja nuoria paikoille, joihin heidän ikään kuin kuuluisi asettua ja jossa heille tarjoutuu jossain määrin valmiiksi käsikirjoitettu rooli. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka tyttöjen oletetaan kategorisesti olevan ahkeria ja tunnollisia, poikien villejä ja alisuoriutuvia ja maahanmuuttajataustaiset lapset ja nuoret eräänlainen yksi ryhmä ja haavoittuvia. Koulutuksessa ei välttämättä myöskään osata kohdata taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen hyväosaisuuteen kiinnittyvää eriarvoisuutta ja etuoikeuksia. Pahimmillaan esimerkiksi köyhyydestä voi muodostua yksilöihin kiinnittyviä leimoja ja tahroja, kuten olemme tuoneet omassa tutkimuksessamme esille.

Tilanteesta ei pidä syyttää yksittäisiä opettajia, jotka koulutetaan kantamaan harteillaan kansakunnan tulevaisuutta, vaan ongelma on koko koulutusjärjestelmän ja sitä koskevan poliittisen ohjauksen historiallisesti muotoutuneessa rakenteessa. Koulutus ei tarjoa riittävästi yhteiskuntalukutaitoa ja tutkimuslähtöistä ymmärrystä ja välineitä nähdä ja puuttua eriarvoisuuteen niin omassa ajattelussa kuin laajemminkaan koulutuksen käytännöissä ulottuen opetuksen käytännöistä opetusmateriaaleihin ja kaikkeen vuorovaikutukseen, viralliseen ja epäviralliseen. Kiinnostavaa on sekin tässä todeta, että koulutukseen on Suomessa koetettu viedä vuosikymmeniä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tutkimusta, ymmärrystä ja hyväksi todettuja toimintamalleja, mutta koulutus on käytäntöineen kylmänrauhallisesti hylkinyt niitä.

Koulutuksen historiallinen murros jää piiloon

Naiivi koulutususko ei rajaudu vain eriarvoisuuden kysymyksiin. Se estää näkemästä myös laajemmin sitä, mitä yhteiskunnassa ja koulutuksessa on laajemmin tekeillä. Koulutuksen yhteiskunnallinen rooli on muuttumassa, ehkä historiallisesti merkittävämmällä tavalla kuin koskaan. Koulutuspolitiikan tutkimus on jo pitkään tuonut esille sitä, että koulutus markkinoituu, yksityistyy ja kaupallistuu, toisin sanoen markkinat ovat astuneet voimallisesti koulutukseen. Tämä on jo tuonut ja tuo tulevaisuudessa isoja muutoksia koulutuksen tavoitteisiin, sisältöihin ja toteuttamistapoihin samoin kuin siihen, mitä ajattelemme tiedosta ja ylipäätään ihmisyydestä. Tätä tutkimme meneillään olevassa koulutuksen tulevaisuuden suuntaviivoja tarkastelevassa kansainvälisessä FuturEd-tutkimushankkeessa. Jos hieman kärjistäen asian ilmaisisi, niin koulutuksesta on tekeillä jättimäinen terveyden, hyvinvoinnin ja liiketoiminnan keskus, joka täsmävalmentaa lapsista, nuorista ja aikuisista resilienttejä ja taloustalkoohenkisiä työmarkkinakansalaisia.

Muutoksia edellisen osalta tapahtuu Suomessa varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen ja aikuiskoulutukseen. Markkinoituminen, eli koulutuksen merkityksen ja tavoitteiden perusteleminen liike-elämän ja työmarkkinoiden näkökulmasta relevantiksi, on jo nyt tuonut koulutukseen uusia ideologioita, agendoja, intressejä ja toimijaverkostoja. Niin sanottu jatkuvan oppimisen ideologia pakottaa koulutuksen avautumaan yhteiskuntaan ja

perustelemaan olemassaoloaan taloudellistumisesta nousevin termein. Kyvyt, taidot, osaaminen, resilienssi, metakognitio, digitalisaatio, itsesäätely ja tunnetaidot ovat pikkuhiljaa hiipimässä sivistyksen, demokratian, kriittisyyden, substanssiosaamisen ja oppiaineiden tilalle.

Olemme omassa tutkimuksessamme kuvanneet edellä mainittuja siirtymiä koulutuksen dekontekstualisointina, eli koulutuksen irtautumisena laajemmasta yhteiskunnallisesta ja historiallisesta kontekstistaan irrallisiksi taitojen ja kykyjen kokonaisuuksiksi. Koulutuksen yksinkertaistaminen ja kapeneminen oppimiseksi ja osaamiseksi häivyttää koulutuksesta laajempia yhteiskunnallisia, filosofisia, historiallisia ja (talous)poliittisia näkökulmia. Se että emme puhu enää koulutuksesta tai sivistyksestä vaan oppimisesta ja osaamisesta ei näin ollen ole tupsahtanut taivaasta. Poliittiset päättäjät ovat ylikansallisten toimijatahojen, kuten OECD:n ja EU:n kanssa vauhdittamassa näitä muutoksia sen sijaan, että muutoksista ja niiden seurauksista keskusteltaisiin laajemmin ja kuultaisiin tutkijoita, jotka kärsivällisesti tuovat muutosten laajempia ideologioita ja seurauksia esille.

Koulutuksen tavoitteet ja sisällöt samoin kuin ihmisnäkemys kapenevat merkittävällä tavalla samalla kun Suomessa perään kuulutetaan vain lisää koulutuksen kaltaista tuotetta ja vielä enemmän erilaisia psyko-emotionaalisia tukijärjestelmiä, jotka tärähtävät yksilöön ja yksilössä oletettujen puutosten ja vajavaisuuksien korjaamiseen. Koulutuksessa vahvistuu ideologia, jonka lähtökohtana on itsenäisiä valintoja tekevä yksilö, jota houkutellaan loputtomasti muokkaamaan suhdetta itseensä ja ympäristöönsä.

Kyseinen naiiviin koulutususkoon pohjautuva ideologia ei kysele yksilön yhteiskunnallisten kiinnikkeiden tai moraalisten ja eettisten näkökulmien perään vaan kutsuu julman optimismin tavoin tuottamaan, tehostamaan ja tavoittelemaan menestystä, jota ei välttämättä kuitenkaan koskaan tule. Tällaiseen puhutteluun koulutus osallistuu houkuttelemalla yksilöitä unelmoimaan, tavoittelemaan sitkeyttä, henkilökohtaista hyvinvointia ja onnellisuutta. Ongelma tässä on se, että kyseinen yksilöön tärähtäminen uusintaa yhteiskunnallisia jakoja ja hierarkioita. Itsevastuullisuuden korostaminen voi oikeuttaa entistä autoritaarisempia käytäntöjä ja hierarkioita ja sitä, että ihmisistä otetaan vielä vähän enemmän irti.

Professori Kristiina Brunila
Tutkijatohtori Katariina Mertanen
Väitöskirjatutkija Saara Vainio
FuturEd- ja CoSupport-tutkimushankkeet: About – CoSupport – Interrupting Youth Support Systems in the Ethos of Vulnerability (helsinki.fi)
FuturEd – Interrupting Future Trajectories of Precision Education Governance (helsinki.fi)

AGORA kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskus Helsingin yliopisto

Nuorten työn ja koulutuksen ulkopuolella oleminen on näyttäytynyt keskeisenä ongelmana nimenomaan yhteiskunnan taloudellisen kehityksen näkökulmasta, ja julkisessa keskustelussa se on käsitetty yhä enemmän syrjäytymisen synonyymiksi. On hyvä myös mainita, että tukijärjestelmien kasvavasta määrästä huolimatta ei ole olemassa yhtä tai yhtenäistä ymmärrystä siitä, mistä me oikeastaan puhutaan ja mitä viimekädessä pyritään ratkaisemaan, kun puhutaan nuorten syrjäytymisestä. Emme tahdo kiistää tukijärjestelmien merkitystä yksittäiselle nuorelle. Sen sijaan haluamme siirtää tarkastelumme yksilöstä laajemmalle; käytäntöihin, tietojärjestelmiin, valtasuhteisiin, oletuksiin, vuorovaikutukseen ja kohteluun, jotta pystyisimme tarkastelemaan tukijärjestelmien merkitystä yhteiskunnallisessa ja poliittisessa merkityksessä.

Tukijärjestelmät ja haavoittuvuuden eetos

Haavoittuvuuden eetoksella tarkoitamme ajalle tyypillistä ajattelu- ja toimintatapaa, jota selittää osin ajalle ominainen individualistinen ja psykoemotionaalisia ongelmia korostava mentaliteetti. Nuorten tukijärjestelmien kontekstissa olemme tarkastelleet nuorten haavoittuvuuden eetosta hallinnan, luokittelun ja erityisesti poliittisen ohjauksen välineenä, jolla tuotetaan asioita ja olosuhteista. Haavoittuvuuden käsite ilmaantui EU:n poliittisen ohjauksen käsitteistöön 1990-luvulla, koska riskin käsitettä pidettiin liian teknisenä. Haavoittuvuuden käsitteen nähtiin tarjoavan ihmisiä ja ihmisten toimintaa koskevaan poliittiseen ohjaukseen jossain määrin humaanimpaa sävyä, kuten tutkija Marja-Liisa Honkasalo on tuonut esille. Haavoittuvuuden ajatus on levinnyt yhä laajemmalle politiikkaan ja alkanut läpäistä koko poikkisektoraalista nuorisopolitiikkaa sekä nuoria koskevia koulutuksen, ohjauksen ja kuntoutuksen käytäntöjä. Leimallista sille on se, että yhä suurempaa osaa väestöstä ja etenkin nuorista on alettu lukea haavoittuvuuden piiriin tavalla, joka korostaa nimenomaan psykoemotionaalisia ongelmia. Myös omissa aineistoissamme eetos näyttäytyy siten, että varsin erilaisista lähtökohdista tulevia nuoria pidetään lähtökohtaisesti syrjäytyneinä, mielenterveysongelmaisina, heikon itsetunnon omaavina sekä muilla tavoin vajavaisina ilman, että ongelmien paikantamista yksilöön ja tämän psykoemotionaalisiin piirteisiin juurikaan problematisoidaan. Tämä johtaa usein siihen, että nuori ja nuoren mieli nähdään edellä esitettyjen ongelmien kautta.

Olemme tutkimustuloksissamme tulleet huomanneiksi haavoittuvuuden eetoksen rinnalla myös ajattelun taloudellistumista etenkin työmarkkinakelpoisuutta ja yrittäjyyttä korostavien odotusten muodossa. Tukijärjestelmien piirissä taloudellistuminen kohtaa erilaisia nuoria ja nuorten toimintaa määrittäviä yksilölähtöisiä käytäntöjä, jotka tähtäävät nuorten käyttäytymisen muokkaamiseen ja ohjaamiseen. Tällaisia käytäntöjä ovat muun muassa onnellisuus- ja mielentilavalmennus, omien voimavarojen tunnistaminen ja itsetunnon kohottaminen, voimaannuttaminen, itsetuntemukseen ohjaavat käytännöt ja läsnäolotaitojen vahvistamien. Samassa toimenpiteessä saatetaan yhtäältä tunnistaa ja analysoida erilaisia tunteita ja samanaikaisesti pyrkiä vahvistamaan sisäistä yrittäjyyttä. Nuoria koskevissa tukijärjestelmissä kohtaavat edelliset keskenään jossain määrin ristiriitaiset, mutta toisiaan taloudellistumisen näkökulmasta tukevat ja täydentävät pyrkimykset, joilla on yhteneväinen tavoite: autonominen ja itsevastuullinen mutta myös omista puutteista ja vajavaisuuksista tietoisen subjektin luominen.

Tukijärjestelmien ja niissä esiintyvien käytäntöjen välityksellä nuorten elämäntilanteisiin liittyvät haasteet alkavat näyttäytyä ongelmina, jotka johtuvat yksittäisten nuorten henkilökohtaisista, mielentilaan, persoonaan ja olemukseen liittyvistä puutteista ja vajaavaisuuksista. Tukijärjestelmät puolestaan keskittyvät näiden yksilöllisten ongelmien tunnistamiseen ja validoimiseen sen sijaan, että niiden puitteissa nuorten erilaisia elämäntilanteita kohdattaisiin huomioiden laajemmin nuoren elämänpiiriin liittyviä ja yhteiskunnallisista rakenteista kumpuavia ongelmia. Samalla haavoittuvuudesta tulee nuorelle tarjolla oleva ja erityisesti psykoemotionaalisia ongelmia korostava olemisen ja toiminnan tapa, jossa nuoren kuuluu ensin tunnistaa ongelma itsessä ja sen jälkeen muuttaa omaa olemisen tapaa ja toimintaa toivottuun suuntaan. Tällöin yksilön oletettua persoonallisuutta rakennetaan etukäteen määritellystä lähtötilanteesta, jossa ongelma ensin tunnistetaan ja tunnustetaan itsessä, minkä jälkeen siitä irrottaudutaan kohti taloustalkoohenkisempää olemista ja tekemistä. Tukijärjestelmiä voidaankin ajatella tässä mielessä tapoina, joissa luodaan oikeanlaisia mielialoja, tunteita, odotuksia, olemista, tekemistä ja asennetta sekä toivotun kaltaista kykyjen ja aistimusten kokonaisuutta.

Nuorten tukijärjestelmien hyvää tarkoittava ote ei välttämättä kykene kysymään laajempien yhteiskunnallisten ehtojen perään. Päinvastoin, eetos sivuuttaa historialliset, rakenteelliset ja järjestelmiin liittyvät ongelmat, kuten muutokset työmarkkinoilla, eriarvoisuuden kohteluissa ja oletuksissa, köyhyyden ja monimutkaiset järjestelmien viidakon. Tällöin koulutus näyttäytyy lähinnä teknisenä ongelmanratkaisuna, joka ei enää tavoittele ymmärryksen syvenemistä tai moraalisten ja eettisten lähtökohtien perään kysymistä. Haavoittuvuuden eetos luo myös ongelmallisen uskomuksen, että ratkaisut yhteiskunnallisiin ongelmiin olisivat korjattavissa sillä, että nuori menee ja kääntyy sisäänpäin, ja tarkastelee itseään tai käyttää peilinään mielentilan asiantuntijaa tai lääkitystä.  Tukijärjestelmä voi toimia yksittäisen nuoren elämäntilanteen helpottajana. Yksilölähtöiset ja –keskeiset lähestymistavat eivät kuitenkaan riitä vastaamaan yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Miten eroon ’minä tiedän mikä sinulle on hyväksi’-otteesta?

Nuorten tukijärjestelmät toimivat haavoittuvuuden eetoksessa, haavoittavina järjestelminä, jotka edellyttävät haavoittuvuutta perustellakseen olemassaoloaan.  Haavoittuvuuden eetoksessa nuorille ja nuorten kanssa työtä tekeville on asetettu ennalta määritellyt positiot, joiden kautta nuoriin kiinnitettyjä ongelmia työstetään ja ratkotaan. Mutta minkälainen mahdollisuus tukijärjestelmillä ja niissä toimivilla ammattilaisilla on kyseenalaistaa ja ehkä jopa haastaa vallitsevia toimintatapoja ja asetelmia?

Olemme myös nähneet tukijärjestelmissä toisenlaisia pyrkimyksiä, sellaisia, joissa nuoret ovat voineet olla ja toimia omalla tavallaan. Nuoria on kohdeltu vertaisina, eikä niinkään toiminnan kohteina. Se, että nuoret ovat näyttäytyneet kanssatoimijoina on mahdollistanut keskustelut, jossa nuoret ovat mukana yhtä lailla toimijoina ja tiedonrakentajina. Näin nuorten kanssa on voitu keskustella yhteiskunnallisista asioista ja ongelmista, politiikasta ja valtasuhteista.

Myös nuorten kanssa työskentelevillä on ollut vahva yhteiskuntalukutaito ja myös tutkimuksellista ymmärrystä, jota he ovat pystyneet toiminnassaan hyödyntämään. He ovat tulkinneet yhdessä nuorten kanssa yhteiskunnallisia, poliittisia ja taloudellisia muutoksia ja olleet sensitiivisiä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden samoin kun nuorten erilaisten elämäntilanteiden osalta. Näin nuoria ei ole nähty yksittäisen puutteen tai vajavaisuuden kautta. Lähtökohtana on ollut ajatus siitä, että nuorten kohtaamat ongelmat eivät välttämättä kumpuakaan olemuksesta, ominaisuuksista vaan yhteiskunnasta, politiikasta, rakenteista, käytännöistä, kohteluista ja oletuksista, rasismista, varattomuudesta, sukupuolijärjestelmästä ja talouspoliittisista ratkaisuista.  Tämänkaltainen kohtelu on voinut luoda koulutukseen toisen tyyppisen ilmapiirin ja osallisuuden kokemuksen, kuin sellainen koulutus, jossa nuoren on opetettu sisäisen yrittäjyyden löytämistä.

Osa nuorista selvästi reagoi johonkin tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa, sitä ei pidä ohittaa. Olemme kuitenkin pohtineet paljon sitä yksipuolisuutta, jolla nuorista ja nuorten tilanteista julkisuudessa keskustellaan. Minkälaisiin toimenpiteisiin rahoitusta kohdistetaan ja minkälainen on nuorille tarjolla oleva yhteiskunnallinen asema? Edellä esitettyjen esimerkkien valossa uskomme ja haluamme toivoa, että tukijärjestelmien haavoittava valta saisi uudenlaisia tulkintoja ja myös haastamista osakseen. Näissä tulkinnoissa ongelma ei tällöin kiinnittyisi yksilöön ja tämän vajavaisuuksiin ja joissa nuoret tulisivat kohdatuiksi kanssatoimijoina. Entä jos tilannetta tarkasteltaisiinkin yhteiskuntatieteellisesti ja huomioimalla yhteiskunnallisia muutoksia, niitä olosuhteita, joissa sekä ongelmat että niiden ratkaisut muodostuvat. Miltä ongelma sitten näyttäisi ja missä se olisi?

Professori Kristiina Brunila
Väitöskirjatutkija Saara Vainio

Kirjoitus pohjautuu Kristiina Brunilan tutkimusryhmän Kasvatus-lehden artikkeliin Nuorten tukijärjestelmät haavoittuvuuden eetoksessa ja puheenvuoroon Haavoittuvassa asemassa – millä perusteella ja kenen määrittelemänä? –webinaarissa. Tilaisuus järjestettiin yhteistyössä IDA (Intimacy in Data Driven Culture) –hankkeen kanssa.