JOS LÄHDETTÄISIIN SIITÄ, ETTÄ TOIVOA EI OLE

Kristiina Brunila 19.1.2023

Käyn puhumassa eri tahoille koulutusta koskevista globaaleista muutoksista samoin kuin siitä, mitä yhteiskunnassa on tekeillä ja miten se meissä vaikuttaa. Puhun ongelmista, jotka yhteiskuntatieteellinen tutkimus on tuonut esille ja yllytän ihmisiä pistämään hanttiin erilaisille reformeille. Tyypillisesti ongelmista puhuessani minut keskeytetään kysymällä, että missä on toivo. Olen alkanut vastata siihen, että lopetetaan toivon etsiminen, sovitaan, että toivoa ei ole.

Miksi teen näin, olenko toivoa vastaan? En ole toivoa vastaan, mutta peräänkuulutan kriittisempää tarkastelua siitä, mitä toivopuheella edistetään ja mitä mahdollisesti jää katvealueelle.

Toivoa vaikuttavat peräänkuuluttavan a) tahot, jotka ovat erityisen hyvässä asemassa, b) tahot, jotka ajattelevat hyötyvänsä toivopuheesta jollain tavalla ja c) tahot, jotka eivät kestä epämiellyttävää todellisuutta ja haluavat pelastaa lähinnä itsensä.

Toivon perään kuuluttaminen on toisin sanoen erinomaisen toimiva tapa olla tekemättä mitään, ulkoistaa ongelma johonkin muualle kuin omaan toimintaan ja omalle vastuulle tai tapa hyödyntää sitä omiin tarkoitusperiin.

Meillä on käsillä vakavia kriisejä, kuten ilmastokriisi, luontokato, eriarvoisuuden kasvaminen, sodat, hoivan kriisi, pakolaiskriisi, politiikan kriisi, talouden dominanssi yli muiden politiikan alueiden muutamia kriisejä mainitakseni. Meillä on käsillä myös historiallisestikin tarkasteltuna mittava koulutuksen kriisi, vaikkakin näkemykset kriisiin liittyvistä syistä ja ratkaisuista vaihtelevat.

Toivopuhe kiinnittyy helposti moderniteetin lupauksiin kehityksestä, joka kehittyy eli kehitysuskosta, ratkaisujen etsimisestä eli solutionismista, uskosta edistykseen, uskosta teknologiaan, uskosta ihmisyyden kaikkivoipaisuuteen sekä uskosta omiin etuoikeuksiin.  Koulutus ja toivo kulkevat käsi kädessä, lisää koulutusta on yhtä kuin kaikkien toiveiden täyttyminen.

Tulevaisuus on sellainen kuin siitä teemme, ja tulevaisuutta tehdään parhaillaan lukemattomissa poliittisissa ohjelmissa tietynlaiseksi. Ehdotan, että jätämme toivopuheen ja tulevaisuuteen kurkottamisen ja keskitymme sen sijaan toimimaan, itsestä ulospäin kurkottavaan toimintaan, juuri nyt. Meillä on kaikilla, varsinkin länsimaissa, iso vastuu vallitsevista ja kehkeytymässä olevista kriiseistä. Toisin sanoen hyvinvointimme ja etuoikeutemme perustavat lukuisten muiden elollisten kärsimykselle. Meillä on paljon tietoa siitä, mitkä tekijät kriisejä ylläpitävät ja mitä niille voidaan tehdä.

Toimeen tarttuminen tarkoittaa altistumista epämukavuudelle ja kärsimykselle. Se tarkoittaa toisten kokemusten ymmärtämistä ja omista etuoikeuksista luopumista samoin kuin sitä, että otamme etuoikeuksista vastuuta lamaantumatta, juoksematta karkuun, ilman aggressioita ja muuta puolustautumista. Jos kriiseistä tuntee ahdistusta, on tartuttava toimeen, huonoin vaihtoehto on jäädä paikalleen, mihin koulutus puolestaan ohjaa. Koulutus samoin kuin lukematon määrä erilaisia tukijärjestelmiä tarjoaa lapsille ja nuorille ratkaisuksi suuntaa kääntyä itseen ja eritellä ja analysoida omia tunteita. Se ei kuitenkaan ole missään määrin riittävää tai edes mielekäs ratkaisu, koska kriisit ovat mittavia eikä niitä ratkaista erittelemällä tunteita. Ongelma on myös siinä, että kääntyminen itseen vie lapsilta ja nuorilta toimijuuden ja yhteiskunnallisen mielikuvituksen mahdollisuuden.

Toimiminen edellyttää itsen sivistämistä kriiseistä, niihin johtaneista tekijöistä ja mitä kriiseille voi tehdä. Ymmärryksen syventyminen on kiinni ajattelun kyseenalaistumisesta. Täytyy uskaltaa olla epävarmasti, keskeneräisesti, koska vasta avoimuus sille, mitä ei tiedä voi johtaa muutoksiin.

Ajattelun syveneminen kysyy yhteiskunnallista mielikuvitusta, parempaa yhteiskunta-analyysiä ja kuvittelua myös siitä, mikä on milloinkin mahdollista ja mikä voisi olla toisin. Jos emme sivistä itseämme esimerkiksi lukemalla ja perehtymällä asioihin, mielikuvitus heikkenee ja ymmärryksemme rajat kapenevat.

Ymmärryksen syveneminen kysyy myös sitä, että opimme ymmärtämään toisten elollisten kokemuksia ja elämänolosuhteita, mikä on samalla itsessään arvokasta. Tässä yksilöön tärähtävässä ajassa kurkottaminen itsen ulkopuolelle voi olla erityisen hankalaa, koska odotusarvo on itsen kimppuun hyökkääminen ja itsen muokkaaminen kulloisiinkin taloudellistumista mukaileviin tarpeisiin. Tällaisen odotusarvon edessä on pysyttävä lujana ja sanottava ei.

Jos haluamme rakentaa rauhanomaista ja reilua yhteiskuntaa, yhteiskunnallinen mielikuvitus tukee näitä pyrkimyksiä. Voimme kuvitella, miten asiat voisivat olla toisin. Yhteiskunnallinen mielikuvitus voi auttaa jättämään itsen rauhaan. Sen sijaan voi kurkottaa ympärillä olevaan, pyrkiä muutoksiin ympäristössä, olosuhteissa ja kärsimyksen vähentämisessä sekä tekemällä muiden elollisten elämää helpommaksi.

Ehkä sitten kun toimimme, meillä on toivoa.