Viimeaikainen keskustelu liiallisesta onnellisuuden tavoittelusta ja yksilöllisyyden ylikorostumisesta on kiinnostava. On esitetty huolia siitä, että jatkuva itsensä kehittäminen, hyvinvoinnin optimointi ja henkilökohtaisen merkityksen etsintä ovat karanneet käsistä.

On varmasti perusteltua kysyä, mitä tapahtuu, kun onnellisuudesta tulee normi ja pettymyksestä poikkeama. Kun tavalliset elämän ristiriidat, alakulo ja epävarmuus alkavat näyttäytyä häiriöinä, siirrytään helposti alueelle, jossa inhimillinen kokemus medikalisoituu ja diagnosoituu. Suru muuttuu oireeksi, uupumus yksilön haasteeksi ja eksistentiaalinen epätietoisuus hoitoa vaativaksi tilaksi.

Keskustelu jää kuitenkin kapeaksi, jos se pysyy vain yksilöpsykologian tai “ajanhengen” tasolla. Tarvitsemme yhteiskunnallista analyysiä siitä, miten valta toimii hyvinvoinnin, onnellisuuden ja itsesuhteen kehittämisen yhteydessä.

Terapeuttinen kulttuuri – neutraalia ohjausta vai vallankäyttöä?

Kirjoitimme kollegoideni kanssa tästä teemasta teoksessa Terapeuttinen valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa (2021). Terapeuttisen kulttuurin näkökulmasta hyvinvoinnin ja onnellisuuden imperatiivi ei ole vain hyväntahtoista ohjausta.

Ihmisiä kutsutaan tarkkailemaan itseään, säätelemään tunteitaan, optimoimaan toimintaansa ja ottamaan vastuu jaksamisestaan, resilienssistään ja tasapainostaan. Tunnistamme tämän arkisista kehotuksista: liiku enemmän, nuku paremmin, syö avokadoja, ota 7000 askelta, meditoi, priorisoi, rajaa, palautu. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Tämä ei tarkoita, että hyvinvoinnin edistäminen olisi itsessään ongelmallista. Kysymys on siitä, mitä tapahtuu, kun hyvinvoinnista tulee velvollisuus ja itsen kehittämisestä jatkuva moraalinen projekti. Samalla katse siirtyy pois rakenteista yksilöön.

Rakenteellinen paine, yksilöllinen ratkaisu

Elämme ajassa, jossa kuormitus, epävarmuus, kilpailu ja jatkuva optimoinnin vaade lisääntyvät. Työelämä pirstaloituu, koulutusjärjestelmä taloudellistuu, yhteiskunnalliset erot syvenevät. Ratkaisuja etsitään kuitenkin usein solutionismin hengessä yksilön sisältä: itsesäätelystä, tunnetyöstä, asenteesta, ajanhallinnasta.

Yhteiskunnalliset ja taloudelliset paineet kääntyvät henkilökohtaisiksi haasteiksi. Ongelma ei näytä enää olevan työelämän rakenteissa tai koulutusjärjestelmän tuloslogiikassa, vaan siinä, osaako yksilö palautua, rajata ja suhtautua oikein. Vastuu siirtyy järjestelmistä ihmisen pään sisälle.

Tätä voi tarkastella terapeuttisen vallan toimintana. Se ei ensisijaisesti käske ja kiellä, vaan kutsuu ihmistä työskentelemään itsen kanssa. Kontrolli ei näyttäydy kontrollina, vaan vapautena: sinulla on mahdollisuus kehittää itseäsi, tulla paremmaksi versioksi itsestäsi. Vahvempi ohjaus myydään valinnanvapautena.

Yksilömallista toiseen

Samaan aikaan liikumme nopeasti yhdestä yksilömallista toiseen. Yhdessä mallissa yksilö on rajattoman itseilmaisun projekti, toisessa itsekurin ja normatiivisuuden sisäistäjä. Toisinaan korostetaan autenttisuutta ja rohkeutta olla oma itsensä, toisinaan kurinalaisuutta, sopeutumista ja kompromissikykyä.

Molemmissa tapauksissa painopiste pysyy yksilössä.

Vähemmälle huomiolle jää kysymys siitä, millaiset institutionaaliset, taloudelliset ja kulttuuriset järjestelyt tuottavat ahdistusta, uupumusta ja merkityksettömyyden kokemusta. Miksi niin monen kokemus on riittämättömyys, vaikka tarjolla on enemmän itseapua, valmennusta ja hyvinvointipalveluja kuin koskaan?

Moraalinen kertomus vai valta-analyysi?

Kun onnellisuuden tavoittelua kritisoidaan ilman valta-analyysiä, vaarana on, että päädytään moraaliseen kertomukseen: ihmiset voivat huonosti, koska he ovat liian itsekeskeisiä, liian vapaita tai liian hemmoteltuja.

Terapeuttisen vallan näkökulmasta kysymys kääntyy toisin: millaisissa olosuhteissa ihmiset oppivat ymmärtämään kärsimyksensä ennen kaikkea henkilökohtaisena epäonnistumisena? Millainen yhteiskunnallinen järjestys tuottaa tilanteen, jossa hyvä ihminen on sellainen, joka kehittää itseään, tunnistaa tunteensa ja pysyy toimintakykyisenä – ja jossa huonosti voiva ihminen on joko hoidon kohde tai itsensä laiminlyöjä?

Hyvinvoinnin ja onnellisuuden imperatiivi tuottaa erityistä moraalia. Viesti on selvä: sinun kuuluu voida paremmin – ja jos et voi, sinun kuuluu ainakin yrittää.

Kysymys, jota harvemmin esitetään

Ehkä kiinnostavampi hyvinvointi- ja onnellisuuskeskustelu ei kysyisi vain sitä, tavoittelevatko ihmiset hyvinvointia väärällä tavalla. Se kysyisi myös, miksi hyvinvoinnista ja onnellisuudesta on tullut velvollisuus.

Miten terapeuttisen vallan kieli muuttaa yhteiskunnalliset kysymykset yksilön sisäisiksi projekteiksi? Miten vastuu siirtyy järjestelmistä ihmisen mieleen ja kehoon? Millaisia hallinnan muotoja tämä tuottaa ja keitä ne palvelevat?

Ilman näitä kysymyksiä keskustelu jää väistämättä vajaaksi. Silloin puhumme vain siitä, millainen yksilön pitäisi olla, emmekä siitä, millaisiksi yhteiskunnalliset järjestelyt muovaavat yksilön mahdollisuudet olla ja toimia.

Kuka puhuu koulusta – ja mistä näkökulmasta?

Koulu on alati otsikoissa. Hiljattain julkaistu visioraportti maalaa optimistista tulevaisuuskuvaa: koulun tehtävänä on vahvistaa toivoa, kasvattaa hyviä ihmisiä ja vastata aikamme suuriin haasteisiin – eriarvoisuuteen, polarisaatioon, merkityskriisiin ja teknologiseen murrokseen. Julkinen keskustelu on vilkasta, ja media nostaa aihetta esiin.

Keskustelun laajuudesta huolimatta jotain olennaista kuitenkin puuttuu.

Koululle kasautuvat odotukset

Koululle on annettu yhä kunnianhimoisempia tehtäviä. Sen odotetaan korjaavan yhteiskunnallista eriarvoisuutta, ehkäisevän polarisaatiota, vahvistavan demokratiaa, ratkaisevan hyvinvoinnin ja erityisesti talouden, tehokkuuden ja kilpailukyvyn ongelmia ja nyt myös navigoivan tekoälyn aikakaudella.

Samalla keskustelun kehys on usein valitettavan kapea. Koulua tarkastellaan moraalisena ja pedagogisena yksilön oppimisprojektina: miten kasvatamme “hyviä ihmisiä”, miten vahvistamme toivoa, miten tuemme oppilaiden ajattelua ja tunnetaitoja. Näkökulma ei sinänsä ole välttämättä huono, mutta se jää vajaaksi ja jopa naiiviksi, jos koulutusta tarkastellaan irrotettuna laajemmista yhteiskunnallisista, taloudellisista ja poliittisista rakenteista.

Kun kaikenlaiset oletetut kriisit kehystetään ensisijaisesti koulun ratkaistaviksi ongelmiksi, vaarana on, että huomio siirtyy pois niiden rakenteellisista juurisyistä. Eriarvoisuuskin alkaa näyttäytyä asenne- tai tunnetilana sen sijaan, että sitä tarkasteltaisiin materiaalisten ehtojen, valtasuhteiden, normatiivisuuksien, resurssijaon ja politiikkavalintojen seurauksena.

Rakenteet katoavat – yksilö jää

Julkisessa keskustelussa toistuu individualisoiva kehys. Teknologinen murros tulkitaan oppilaan ajattelun haasteeksi: jos tekoäly tuottaa vastaukset, oppilaan on kehitettävä omaa ajatteluaan. Tämä on varmasti ihan järkevää, mutta samalla jää helposti kysymättä, miten teknologia muuttaa tiedon tuotannon, työn ja koulutuksen yhteiskunnallisia rakenteita.

Samoin vaikkapa oppimistulosten lasku käsitellään usein koulun sisäisinä ongelmina. Harvemmin pysähdytään tarkastelemaan, miten koulutuspolitiikan linjaukset, resurssien jakautuminen, vallalla oleva ihmisnäkemys, keskenään kilpailevat intressit ja agendat ja muut laajemmat yhteiskunnalliset kehityskulut kytkeytyvät näihin ilmiöihin.

Keskustelusta katoaa rakenteellinen analyysi, ja tilalle tulee helposti kriisipuhetta, moraalipaniikkia tai yksittäisiin ilmiöihin keskittyvää klikkiotsikko-tarkastelua.

Sivistys ilman politiikkaa?

Koulun tulevaisuusvisioissa käytetään vahvoja käsitteitä: sivistys, merkityksellinen elämä, yhteinen hyvä. Ne ovat tärkeitä ja kannatettavia ihanteita. Samalla ne jäävät usein depolitisoiduiksi.

Sivistys ei kuitenkaan ole vain harmonista yhteiselon taitoa. Se on myös ymmärrystä tunnistaa valtaa, ristiriitoja ja konflikteja ja toimia niiden keskellä. Jos sivistys irrotetaan politiikasta ja valtasuhteista, siitä tulee helposti pehmeä konsensuskategoria, joka peittää alleen todelliset jännitteet.

Historiallinen murros – ilman murroksen kieltä

Oman tutkimusyksikkömme tutkimustulosten ja muun kansainvälisen tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että koulutusjärjestelmä on sekä globaalisti että kansallisesti historiansa mittavimpien muutosten keskellä. Muutokset koskevat koulutuksen tavoitteita, sisältöjä, menetelmiä, ohjausmuotoja ja jopa koulutuksen taustalla olevaa ihmisnäkemystä.

Silti julkisessa keskustelussa näitä kehityskulkuja harvoin tarkastellaan kokonaisuutena. Puhutaan yksittäisistä uudistuksista, oppimistuloksista tai jonkun koulun arjen ongelmista, mutta vähemmän siitä, millaista koulutusjärjestelmää olemme rakentamassa ja millaisiin yhteiskunnallisiin suuntaviivoihin ja vaikkapa talouspolitiikan agendoihin se kytkeytyy.

Kuka saa määritellä koulun suunnan?

Yksi keskeinen kysymys kuuluu: keitä kuullaan, kun koulutuksesta keskustellaan?

Media nostaa esiin erilaisia ääniä, mutta koulutuspolitiikan ja koulutusjärjestelmän rakenteellista tutkimusta tekevät asiantuntijat näkyvät keskusteluissa edelleen varsin vähän. Tämä kaventaa julkista ymmärrystä koulutusjärjestelmästämme.

Koulusta ja koko koulutusjärjestelmästä käytävä keskustelu hyötyisi laaja-alaisemmasta, yhteiskuntatieteellisemmästä ja kriittisemmästä analyysista. Jos koululle annetaan tehtävä ratkaista yhteiskunnan ongelmat, meidän on samalla uskallettava tarkastella niitä poliittisia ja taloudellisia rakenteita, jotka näitä ongelmia tuottavat – ja myös sitä, miten koulutus itse on osa näitä rakenteita.

Koulu ei ole yhteiskunnasta irrallinen moraalinen saareke. Se on keskeinen osa yhteiskunnallista järjestystä – ja siksi myös sen kriittinen ja riittävän laaja-alainen tarkastelu kuuluu julkiseen keskusteluun.

Julkaistu Professoriliiton nettisivuilla vuonna 2021.

Toimin aiemmin tenure-track-professuurissa (jatkossa tekstissä TT-professuuri), potentiaalilla merkittynä ja hallittuna, minkä jälkeen professuurini vakinaistettiin. Politisoin seuraavaksi kokemuksiani siitä, mitä TT-professorina toimiminen kohdallani tarkoitti. Teen tämän, koska haluan tuoda keskusteluun tehtävissä toimivien näkökulmia ja kokemuksia, jotka ovat jääneet keskustelussa vähemmälle.

’Potentiaali’ on yksi TT-professuurin arviointikriteeri. Se tarkoittaa suurin piirtein sitä, että hakijan ansioita ja suunnitelmia suhteutetaan hakijan uravaiheeseen. Hakiessani tehtävään arviointikriteerit olivat kaikkea muuta kuin selvät. TT-professuuriin liittyvä arviointi oli pitkä ja monivaiheinen, ja vaiheita, joissa hakemuksia käsiteltiin, oli lähes kymmenen. Ilmeisesti onnistuin esittämään ’potentiaalini’ onnistuneesti. Yhtenä tehtävän vastaanottamisen ehtona oli, että minun oli luovuttava minulle aiemmin tarjotusta vakituisesta yliopistonlehtoraatista samassa tiedekunnassa. Valituksi tulemisen jälkeen astuin potentiaalilla merkittynä ja hallittuna täydelliseen epävarmuuden aikaan.

En usko yhdenkään TT-professuuriin valitun lepäävän laakereillaan ja kirjoittelevan julkaisujaan leppoisasti tutkijankammiossaan vakinaistamistaan odotellen. Kieltäytyminen erilaisista tehtävistä ja vastuista voi jatkuvan arvioinnin, tarkkailun, odotusten ja paineiden kohteena olevalle olla hankalaa, ellei mahdotonta, joten toimenkuva voi käytännössä piankin täyttyä varsin monenlaisista työtehtävistä. Omalla kohdallani toimenkuva tarkoitti ensinnäkin satoja tunteja hallintoa joka vuosi, kuten oppiainevastaavan ja osaston varajohtajan tehtäviä, työ- ja johtoryhmiä, kaikenlaista muuta kehittämistyötä sekä esihenkilö-tehtäviä. Sen lisäksi toimenkuvaani kuului tutkimuskeskuksen, tutkimusryhmän ja projektien johtamista, opetusta ja ohjausta, jatkuvaa rahoituksen hakemista sekä luottamustehtäviä. Lanseerasin kollegani kanssa kaksi vuotta intensiivistä suunnittelua vaatineen kansainvälisen maisteriohjelman. Toimenkuvaan piti mahtua myös kansainvälisten verkostojen rakentamista ja ulkomaisissa yliopistoissa työskentelyä, jota harjoitin Ruotsissa, Englannissa ja Australiassa sekä säännöllisiä kansallisia ja kansainvälisiä konferensseja. Sain suosituksen julkaista tieteellisiä artikkeleita Jufo2- ja Jufo3-foorumeissa englanniksi. Julkaisujeni määrää ja H-indeksini kehittymistä seurattiin ja niitä vertailtiin myös muilla tieteenaloille toimivien indekseihin. Sain toistuvasti kehotuksia H-indeksin kasvattamiseen. En muista, että minulta olisi koskaan kysytty sisällöllisiä kysymyksiä siitä, mitä tutkin ja miten. Myönteisenä pidettiin sitä, että julkaisen yhdessä tutkimusryhmän kanssa. Väitöskirjojen ohjauskokemusta toivottiin lisää. Kun olin ohjaamassa kolmatta valmiiksi, vastattiin, että ”vähän lisää vielä”, kuten muihinkin kysymyksiini siitä, mikä on riittävää. Opetin ja kehitin opetustani ja olin mukana tekemässä tieteenalani mittavimpia rakenteellisia muutoksia ensin oman tieteenalani opetusohjelman kolmikieliseen uudistukseen ja sen jälkeen mittavaan Ison Pyörän reformiin. Ohjasin kymmeniä graduja ja useita väitöskirjoja tuli ohjauksessani valmiiksi. Otin tehtäviä vastaan paitsi kiinnostuksesta myös sen takia, että arviointikriteerit olivat epäselvät eikä niitä laadittu kirjallisesti kuin vasta pyynnöstäni myöhemmin. Samaan aikaan arviointityöryhmäni kokoonpano vaihtui muutamaan kertaan enkä aina ollut selvillä, keitä siihen kuului.

Kun nyt jälkeen päin tarkastelen vuosiani TT-professuurissa, olin väsynyt, koska työpäivistä tuli pitkiä. Mahdollisuuksia väsymyksen ilmaisemiseen muuten kuin läheisille kollegoille oli vähän. Olin yliopistossani ensimmäisiä TT-professoriksi valittuja henkilöitä, ja oli sanomattakin selvää, että prosessia ei oltu ajateltu loppuun asti. Se näkyi kohdallani monella tavalla.

Ongelmia aiheutti ensinnäkin se, että TT-professuuria koskevaa järjestelmää muutettiin yliopistossa kesken kaiken niin, että siitä tuli jäykempi. Aloittaessani tehtävässä minulle tehtiin pitkä tenure track-sopimus vakuuttamalla, että sitä voidaan nopeuttaa, jos ja kun ansioni kertyvät. Luotin siihen. Muutosten jälkeen se ei enää ollut mahdollista. Toisaalta muutoksista ei muutenkaan tiedetty kovin tarkasti eivätkä edes minua arvioivat henkilöt olleet niistä aina tietoisia. Ongelmia lisäsi myös se, että minulle oli tehty merkittävästi pidempi määräaikainen työsopimus kuin vastaavissa tehtävissä muille tiedekunnassa ja tieteenalallani toimiville henkilöille. Kun sain tämän tietooni, jouduin hakemaan tilanteeseen muutosta kaiken kaikkiaan yli kymmeneltä taholta yliopiston sisältä ja sen ulkopuolelta yli vuoden ajan. Tilannettani lähdettiin ensimmäisen kerran korjaamaan sen jälkeen, kun minulta oli kysytty, olenko valmis ottamaan riskin, että saatan tulla irtisanotuksi, jos osoittautuukin, että en ole suoriutunut tehtävistäni nopeuttamiseen edellytetyllä tavalla. Se oli hetki akateemisessa elämässä, jollaista en toivo kenellekään. Myös arviointikriteerini muuttuivat kesken prosessia, ja olin suuren osan aikaa epätietoinen siitä, mistä ja miten minua milloinkin arvioidaan. Henkilövaihdoksia oli TT-professuurini aikana huomattavasti, ja uusien ihmisten kanssa prosessi alkoi aina ikään kuin uudelleen. Lopulta uudella hallintokaudella ja useiden henkilövaihdosten jälkeen tilanteeni korjattiin asianmukaisesti, minulta pyydettiin ongelmia anteeksi ja professuurini vakinaistettiin, mutta sitä ennen järjestelmä oli epäselvä, ellei kaoottinen.

Olen kuluneiden vuosien aikana keskustellut useiden TT-professuurissa toimivien henkilöiden kanssa sekä omassa yliopistossani että muualla. Keskusteluista on välittynyt lukuisa määrä ongelmia sekä se, että ongelmia on vaikeaa, ellei mahdotonta tuoda esille TT-professuurin aikana. Olen auttanut ja tukenut yhteyttä ottaneita TT-professuurissa toimivia tai tehtävään hakevia, jotka ovat kokeneet prosessiin liittyviä ongelmia. Ongelmat ovat voineet olla hyvinkin hankalia. TT-professuuriin valinta voi herättää yhteisössä ja kollegoissa kateutta ja jopa pitkäänkin jatkuvaa kiusaamista samoin kuin erittäin vaikeita kilpailutilanteita. Perehdytystä tehtävään ei välttämättä ole ollenkaan. TT-professorin paikka voi organisaatiossa olla epäselvä, vaikka hakijat ovat keskimäärin jo varsin päteviä, ehkä joissakin tapauksissa pätevämpiä kuin alansa täysprofessorit, tullessaan valituiksi tehtävään. Tehtävät voivat olla samat tai jopa vaativammat kuin saman työyhteisön täysprofessoreilla, mutta kuitenkin alhaisemmalla palkalla. TT-professoreita ei aina kutsuta päättämään asioista kokouksiin, jotka on suunnattu professoreille. Kun ensimmäinen ohjauksessani ollut henkilö väitteli, istuin väitöstilaisuudessa yleisön joukossa, koska en voinut toimia väitöstilaisuuden kustoksena.  Ero muihin henkilöstöryhmiin kaiketi pitää TT-professuuri-järjestelmässä tehdä, mutta eron tekeminen kaipaa tarkempia perusteluja ja harkintaa.

TT-professoreille on perustettu heitä arvioiva ja seuraava ryhmä, jossa saattaa olla samoista resursseista kilpailevia kollegoita. Tällaisissa tapauksissa voi syntyä eturistiriitoja. Tiedän tapauksia, joissa jatkuvan arvioinnin kohteena olemista on saatettu hyväksikäyttää vaatimalla TT-professorilta tietynlaista käyttäytymistä ja joistakin asioista vaikenemista. Myös arviointikriteerit voivat vaihtua useaan otteeseen kesken prosessin ilman, että niistä neuvotellaan TT-professoreiden kanssa ja jopa TT-professorin nimikettä saatetaan koettaa kesken prosessin muuttaa.

Esimerkit ja kokemukset kertovat siitä, että TT-professorit voivat jäädä tilanteidensa kanssa yksin eikä heillä välttämättä ole omassa työyhteisössä, laitoksella, tiedekunnassa tai koko yliopistossa ketään, joka heidän etujaan ajaa ja heidän ongelmiaan kuuntelee. Professoriliitto tukee ja auttaa TT-professoreita urapolun 2.vaiheessa, mutta kaikkein hankalimmassa asemassa lienevät ensimmäisessä urapolkuvaiheessa toimivat.

TT-professori on monin tavoin ambivalentissa asemassa toimiessaan samaan aikaan sekä etuoikeutettuna että eräänlaisena paariana, joka voidaan periaatteessa irtisanoa milloin tahansa. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että varsin pätevät ja osaavat ihmiset työskentelevät täydessä epävarmuudessa jopa vuosikymmenen ajan, minä aikana heiltä edellytetään jokseenkin jatkuvaa tuottavuutta ja tehokkuutta. Lähes jokainen TT-professori tietää tai tuntee kollegan, joka on irtisanottu kesken urapolun, joten paine ja henkilökohtaisen riskin kokemus ovat jatkuvasti läsnä. TT-professuuri ajoittuu monille muutenkin kriittiseen elämänvaiheeseen, johon liittyy esim. perheen perustamista ja vanhenevista omaisista huolta pitämistä. Oma tai läheisen äkillinen vakava sairastuminen mahtuvat urapolulle hyvin huonosti.

Näitä esiin nostamiani ongelmia ei kyetä tai haluta jostain syystä ottaa kyllin vakavasti. Jos ongelmia tulee ja niitä valitettavasti näyttää tulevan voi olla vaikea löytää tahoa, jolla on mahdollisuus konkreettisesti tilanteeseen vaikuttaa. Tiedusteluihin ja avunpyyntöihin saatetaan reagoida hyvinkin ymmärtävästi, mutta koska vastuu on monissa tapauksissa epäselvä ei kenellekään välttämättä ole valtaa ja mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen.

Yksi oma sivuprojektini yliopistolla on ollut etsiä tapoja politisoida kokemuksiani yliopisto-työskentelystä ja tarkastella niitä tekijöitä, jotka asemoivat yliopistolla toimivia, vuorovaikutusta, tietoa ja tutkijuutta. Näin toimimalla olen ajatellut pystyväni toimimaan eettisemmin ja valtasuhteissa sensitiivisemmin. On sanomattakin selvää, että taloudellistuminen näkyy monin tavoin akateemisen työn ja liikkumavaran määrittäjänä. TT-professuuri on jossain mielessä edullinen ja näennäisesti helppo ratkaisu taloudellistuviin ongelmiin. TT-professuurista voi tehdä taloudellistumisen edistämisen välineen, jos oletuksena on tuottaa enemmän ja tehokkaammin ja varsinkin kun potentiaalin tehokas hallinta näyttää tuottavan tässä mielessä tuloksia. Mutta kuinka kestävä ratkaisu tämä on, mitä se tekee tutkimusyhteisölle, tieteelle ja valituille itselleen ovatkin jo vähän toisenlaisia kysymyksiä. TT-professuuri on myös sukupuolistunut käytäntö. Tehtävä on Professoriliiton selvityksen mukaan hakijakunnaltaan miesvaltainen, ja tehtäviin valitaan enemmän miehiä. Itselläni ei ole lapsia enkä edes osaa kuvitella, miten raskauden ja vanhemmuuden ja jatkuvaa tuottavuutta ja tehokkuutta ja esim. kansainvälistä työskentelyä edellyttävät TT-professorin tehtävät ovat mahdollista käytännössä yhdistää, kun vielä huomioidaan hoivatyön sukupuolistuminen ja se, miten paljon naiset edelleen siitä vastuuta kantavat. 

Joissakin yliopistoissa on tehty rakenteellisia ratkaisuja siihen, että prosessit olisivat oikeudenmukaisempia, mutta ne eivät ole vielä riittäviä. TT-professuuria koskevaan järjestelmään olisi saatava lisää läpinäkyvyyttä ja systemaattisuutta esim. arviointikriteerien osalta. TT-professuurissa toimiville henkilöille tulisi saada huomattavasti turvallisemmat työskentelyehdot, edunvalvontaa, vaikutusvaltaa ja esim. tuki- ja mentorointijärjestelmiä.  

Kristiina Brunila

Professori