ME OLLAAN SANKARIPELASTAJIA KAIKKI KUN OIKEIN SILMIIN KATSOTAAN Eli miksi yrityksistä huolimatta eriarvoisuus ei vähene

Sankaripelastajuuteen törmäsin ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa, itsessäni, tilanteessa, jossa tutkin Suomessa viimeisten vuosikymmenten aikana tehtyä tasa-arvotyötä. Olin haastatellut eri puolella Suomea vuosikymmenten ajan tasa-arvotyötä tehneitä henkilöitä. He kertoivat kymmenien tuntien ajan siitä, millaista on ollut edistää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta Suomessa, tasa-arvon mallimaassa. Nauhurini täyttyi puheesta, joka kertoi jatkuvasta koetusta vähättelystä, mitätöinnistä ja muusta marginalisoinnista, jopa väkivallasta. Kuvaukset olivat nuorelle tutkijalle vaikeita ja lähes mahdotonta kestää. Jotain oli tehtävä, tuleen ei saa jäädä makaamaan. Korvaan alkoi kuiskutella Sankaripelastajuus.

Sankaripelastajuus on houkutteleva paikka, jossa tutkija tai kuka tahansa paremmin tietävä alkaa esimerkiksi syyllisyyden tunnossa pelastamaan yhteiskunnallisissa marginaaleissa toimivia tai jakelemaan ääniä vaiennetuille. Siitä huolimatta, että kukaan ei ole sellaista pelastamista tai sankaruutta pyytänyt. Sankaripelastajuus on valtapositio ja yhteydessä ylemmäksi asettumiseen, oman aseman suojelemiseen ja vallan piiloutumiseen. Sankaripelastajuutta voi koettaa välttää opettelemalla elämään jatkuvan epämukavuuden kanssa, ja mihin sekoittuu erilaisten asiantuntija-asemien houkutteleva paremmin tietäminen, jatkuvan eriarvoisuuden tunnistaminen ja oman tietämisen keskeneräisyyden hyväksyminen. On kuitenkin myös tilanteita, joissa on ikään kuin pakko tietää ja mikä puolestaan kysyy tilannetajua. Vähitellen vallan ja valtasuhteiden roolin ymmärtäminen, kiitos yhteiskuntatieteellisen ja feministisen tutkimuksen, auttoi nuorta tutkijaa jatkamaan.

Olen tämän jälkeenkin törmännyt eriarvoisuuden ehkäisemisessä ja tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisessä sankaripelastajuuteen. On mahdollista ja jopa jossain olosuhteissa houkuttelevaa, että eriarvoisuuden ehkäisy rakennetaan projekteiksi, joissa toiminta rajautuu ajalle tyypillisessä yksilöön tärähtävässä hengessä itsetutkiskeluun ja jää siihen. Sellaisen toiminnan tavoitteena ei ole yhteiskunnallisten rakenteiden tai käytäntöjen muuttaminen vaan omia etuoikeuksia hengästyttävällä tahdilla tunnistavien ja tunnustavien yksilöiden muokkaaminen, jonkinlainen jatkuva itsetarkkailu ja samalla itsen kimppuun käyminen. Kirjoittamisessani on tässä kohdassa epämukavuutta, koska eriarvoisuuden kysymysten esiin nostaminen on jo valmiiksi Suomessa hankalaa. Siitä ei selkään taputella. Kun tarkastelin Suomessa tehtyä tasa-arvotyötä erilaisissa valtasuhteissa rakentuvana eli kriittisesti, sain muutaman kerran kuulla kommentin siitä, että miksi tarkastella kriittisesti muutenkin marginaalisessa asemassa olevaa toimintaa. Niin sanotusti lyödä lyötyä. Mutta jos tasa-arvotyössä, jonka pyrkimyksenä on tunnistaa ja purkaa hierarkkisia valtasuhteita, ei pystytä katsomaan toimintaa kriittisesti, niin missä siihen sitten pystytään? Samalla aiempi toimintani tasa-arvotyössä asettui kriittiseen tarkasteluun.

Sankaripelastajuus on tuttua kaikkialla, myös kasvatuksessa ja koulutuksessa, jossa hyvää tarkoittavassa ja ajalle tyypillisessä yksilöön tärähtävässä hengessä eriarvoisuuttakin ehkäistään kohdistamalla ongelmat ja niiden ratkaisut yksilöihin, erityisesti lapsiin ja nuoriin. Sankari-pelastaja-opettaja, tutkija, ohjaaja tai muu paremmin tietävä asiantuntija kohdistaa katseen pelastettavaan kohteeseen ja tarjoaa muutoksen avaimia yksilön muutokseen, täsmäkykyjen ja -kompetenssien valmentamisen muodossa. Hierarkia säilyy, ja paremmin tietävä oikeuttaa yhä uudelleen paremmin tietäjyytensä ja asiantuntijuutensa reviirin.

Sankaripelastajuuden paremmin tietävässä ja hyvää tarkoittavassa kehässä keskeistä on luokittelu ja kategorisointi, mistä seuraa oletuksia luokitusten kohteena olevien olemuksellisesta erilaisuudesta. Näin tehdään esimerkiksi numeroilla, taustamuuttujilla, taustan imperatiivilla, teorioilla ja metodeilla, jotka ohittavat oman tietämisen ehtojen kriittisen tarkastelun ja laajempien yhteiskunnallisten valtasuhteiden olemassa olemisen. Oletus erilaisista ominaisuuksista johtaa erilaiseen kohteluun. Se puolestaan tuottaa erilaisuutta, mikä edelleen vahvistaa oletusta luokittelun kohteen olemukseen sidotuista ominaisuuksista (Brunila et al. 2005). Näin tapahtuu kasvatuksen ja koulutuksen käytännöissä ja niitä koskevassa poliittisessa ohjauksessa, tutkimuksessa, oppimateriaaleissa, ammattikirjallisuudessa, oletuksissa, kohtelussa ja vuorovaikutuksessa.

Sankaripelastajuuden kehä puetaan huolehtimiseen, jossa paremmin tietävät sankaripelastajat esittävät toisilleen ja julkisuteen huolipuhetta eriarvoisuutta ja pahoinvointia kokevasta epäkohdasta tai ryhmästä. Yleisistä yhteiskunnallisista huolista tulee yksilöön tärähtävässä eetoksessa ihmisten psyko-emotionaalisia ongelmia ja ihmisten psyko-emotionaalisina ajatelluista ongelmista tulee yleistä yhteiskunnallista huolta. Jos ja kun eriarvoisuuden ehkäisemisessä tyydytään kiertämään edellä esitetyssä kehässä, paremmin tietäjä ja tietämisen kohde eivät kohtaa, puhutaan yli ja ohi. Samalla ohitetaan kysymykset, siitä, mikä yhteiskunnassa ja missäkin tilanteissa tuottaa eriarvoisuutta. Eriarvoisuus siiloutuu mediassa klikkiotsikoiksi, siitä seuraavaksi hetkelliseksi moraalipaniikiksi ja laastarina toimivien ja historiallisuuden katkaisevien popup-projektiresurssien allokoinniksi. Henkilöt ja ryhmät, jotka ovat eriarvoistavan kohtelun kohteena eivät tule nähdyiksi ja kuulluiksi, ja he saavat jatkaa omien vastoinkäymistensä kanssa kamppailua.