Nuoret haluavat puhua tunteista vai annetaanko nuorille mahdollisuuksia puhua mistään muusta?

Olemme hiljattain törmänneet useamman kerran uutisotsikoihin, joiden mukaan nuoret haluavat puhua tunteista tai nuorten on tai olisi tärkeää harjoittaa tunnetaitoja. Puhujina ovat aikuiset, erilaiset asiantuntijat, elämäntaitovalmentajat ja opettajat, jotka tunnepuhetta nuorille tarjoavat. Uutisoinneissa ja muussa julkisessa keskustelussa tunnepuhe ja tunnetaidot kuvataan lähes pelkästään positiivisina ja tervetulleina interventioina.

Haluamme tässä kirjoituksessa hieman problematisoida näennäisesti hyvää tarkoittavan tunnepuheen ja tunnetaitojen mahdollisia seurauksia samoin kuin sitä, minkä takia tunnepuheesta on tullut niin vahva imperatiivi erityisesti kasvatuksessa ja koulutuksessa.

Myös Suomessa talouden kilpailukykyyn jo pidemmän aikaa keskittynyt koulutuspolitiikka samoin kuin koulutuksen ja opetuksen käytännöt ovat painottaneet yksilökeskeisyyttä, joustavuutta ja itsevastuullisuutta. Yksilökeskeisyyttä vahvistavat käyttäytymis- ja elämäntieteet ovat vahvistaneet asemaansa. Erityisesti psykologiasta ja terapiamuodoista kumpuavat termit ja käytännöt ovat levinneet laajalle kasvatukseen, koulutukseen ja opetukseen. Psykologisen ja terapiamuodoista popularisoidun tiedon suosiota voi ymmärtää sillä, että se tarjoaa ikään kuin arkitajuisesti ymmärrettävämmän ja samalla jossain määrin yksinkertaistavan selityksen monitahoisiin ja monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joita pyritään ratkaisemaan yksilön tasolla. Olemmekin viimeiset vuosikymmenet eläneet aikaa, jossa oletukset, kohtelu, suhde itseen, toisiin ja ympäristöön muotoutuvat taloudelliselle ja psykologiselle kielelle, jolla on sanallistettu ongelmia ja kokemuksia, kärsimystä, huolia, pelkoja, paineita, syrjintää ja pahoinvointia.

Tunnepuheen ja tunnetaitojen leviäminen liittyy myös positiivisen psykologian rantautumiseen Suomeen ja sen rinnalle syntyneeseen positiivisen pedagogiikan suuntaukseen. Pedagogisessa asiantuntijakirjallisuudessa tunnetaidoilla viitataan taitoihin tunnistaa ja sanoittaa tunteita jo riittävän varhaisessa vaiheessa, jotta tunteet, erityisesti negatiiviset, eivät saa liian suurta otetta yksilöstä. Taustalla on yhteiskunnallinen ihanne yksilöstä, joka pyrkii ratkaisemaan ongelmat omassa ”sisäisyydessään” ennemmin kuin kurkottamaan itsestä ulos, kohdistamaan toimintaa ympäristöään tai nousemaan vastarintaan.

Positiivisen pedagogiikan ja tunnetaitojen sanotaan tuovan tutkimuksen ja pedagogisen toiminnan keskiöön nuorten osallisuutta, vahvuuksia ja myönteisiä tunteita. Tarvetta on perusteltu muun muassa huolella yksilöiden hyvinvoinnin heikkenemisestä ja syrjäytymisestä. Pedagogisissa keskusteluissa tunnetaitoja edistetään yksilön hyvinvoinnin nimissä, ja tunnetaitoja opettamalla pyritään vapauttamaan yksilöt haittaavista negatiivista tunteista, jotta he voivat etsiä ja toteuttaa autenttista itseään ja kukoistaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että tunnetaidoissa ei ole niinkään kysymys riippumattomista ’välineistä’, joiden avulla yksilöt tuodaan itseä koskevan totuuden äärelle. Kyse on pikemminkin kulttuurisista ja yhteiskunnallisista kulloisiinkin valtasuhteisiin kytkeytyvistä tunnesäännöistä ja normeista, jotka ohjaavat itsen muodostusta, hallintaa ja näkemyksiä ideaalista ja toivotusta tavasta olla ja toimia. Tunnepuheen laajalle levinneisyyttä selittävät myös laajemmin länsimaissa tapahtuneet muutokset, joista voi lukea tarkemmin esimerkiksi Terapeuttinen valta Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa-teoksesta.

Olemme tuoneet aiemmin esille, kuinka nuorille tarjolla oleva tunnepuhe koulutuksessa ja erilaisissa tukijärjestelmissä saattaa vaikuttaa äkkiseltään hyvää tarkoittavana välittämisenä ja vaikkapa nuorten kasvamisen ja hyvinvoinnin tukemisena. Ja näin voi toki yksittäisten nuorten osalta jossakin tilanteessa ollakin. Laajemmin tarkasteltuna tunnepuhe on kuitenkin ongelmallista, koska siinä pyritään ratkaisemaan laajempia yhteiskunnallisia ongelmia keskittymällä yksilöön, jolloin yhteiskunnalliset näkökulmat, muutokset ja eriarvoisuus jäävät helposti huomiotta. Tunnepuhe mahdollistaa ja samalla rajoittaa tapoja tunnistaa, nimetä, yksilöidä ja hallita tunteita samalla kun se tarjoaa välineitä yksilökeskeisen hyvinvoinnin tavoitteluun. Pyrkimyksenä on tavoitella myönteisiä tunteita, jonka ehtona ovat nuoren omat psyykkiset valmiudet, kyky harjoittaa itsevastuullisuutta ja ottaa vastuu tunteistaan ja hyvinvoinnistaan.

Tämä kaikki edellä mainittu myös auttaa ymmärtämään laajemmasta näkökulmasta tarkasteltuna tunnepuheen yhteiskunnallista suosiota. Nuoret tai ketkä tahansa tunnepuheen puhuttelun kohteena olevat ovat helpommin hallittavissa, eivät nouse barrikadeille tai pyri muuttamaan olosuhteita, joissa he elävät ja jotka heihin vaikuttavat. Jo varsin vahvan yhteiskunnallisen imperatiivin ja samalla teollisuuden muodon lähtökohtana on, että yksilöt etsivät ja löytävät ongelmat ja ratkaisut itsestä ja muokkaamalla itseä milloin mihinkin tarpeisiin tarjolla olevien tuen, asiantuntijaneuvojen, palveluiden ja tuotteiden avulla. Olemme tuoneet tutkimuksessamme aiemmin esille, että nuoriin kohdistuva puhuttelu ja toimenpiteet myös välittyvät osaksi nuorten itseymmärrystä, vaikka myös vastarintaa ja haastamista esiintyy jonkin verran. Jos nuorille on tarjolla lähinnä tunnepuhetta, ei ole yllätys, että nuoret siihen tarttuvat.

Tunnepuhe uusintaa tuttua kehää, jota kasvatuksessa ja koulutuksessa kuljetaan. Kasvatuksessa ja koulutuksessa samoin kuin niitä koskevassa opetuksessa ja poliittisessa ja muussa ohjauksessa, oppimateriaaleissa, ammattikirjallisuudessa, oletuksissa, kohtelussa ja vuorovaikutuksessa tunnistetuista ongelmista tulee kategorisia nuorten olemukseen kiinnittyviä psyko-emotionaalisina nähtyjä ongelmia ja puutteita ja samalla itsevastuullisuuden kysymyksiä. Siitä seuraa oletuksia kategorisoinnin kohteena olevien perustavasta olemuksellisesta erilaisuudesta. Oletus erilaisista ominaisuuksista johtaa erilaiseen kohteluun. Se puolestaan tuottaa erilaisuutta, mikä edelleen vahvistaa oletusta luokittelun kohteen olemukseen sidotuista ominaisuuksista. Toisin sanoen tunnepuheen leviämisen myötä yleisistä yhteiskunnallisista huolista tulee ihmisten psyko-emotionaalisia ongelmia ja ihmisten psyko-emotionaalisina ajatelluista ongelmista tulee yleistä yhteiskunnallista huolta. Kehästä on kuitenkin myös mahdollista kurkottaa ulos.

Kuten olemme tuoneet aiemmassa Suomen Akatemian rahoittamassa Nuorten tukijärjestelmät haavoittuvuuden eetoksessa -tutkimusprojektissa ja sen kymmenissä tieteellisissä julkaisuissa esille, tukijärjestelmissä nuoria ohjataan ensin tunnistamaan ja sitten kehittämään omia puutteitaan eli käytännössä etukäteen määriteltyjä kykyjä, taitoja ja muita henkilökohtaisina pidettyjä ominaisuuksia samoin kuin tunteita, joiden ajatellaan auttavan taloustalkoohenkisyydessä ja itsevastuullisuuden vahvistumisessa.

Tunnepuhe on vallan näkökulmasta ristiriitainen. Vaikka tunnepuhe voi hyvin tarjota yksittäisille nuorille tilanteisesti esimerkiksi kokemuksia voimaantumisesta, se myös koko ajan rajoittaa nuorten toimintaa, tuntemista ja suhdetta itseen tietynlaiseksi. Tunnepuhe osallistuu ajalle tyypillisen keskeneräisyyden ja riittämättömyyden tilaan asetetun yksilön muokkaamiseen. Keskeneräisyyden ja riittämättömyyden ei ole kuitenkaan tarkoituskaan hävitä, mikä on yksi keskeisimmistä syistä sille, että tunnepuhe leviää. Yhteiskunnalliset jännitteet ja eriarvoisuus, kuten syrjintä, köyhyys, rasismi, seksismi, kiusaaminen ja muu marginalisointi rajautuvat nuoren tunneilmaisuihin, ja tasa-arvo rajautuu mahdollisuuksien tasa-arvoksi, jossa kaikilla on näennäisesti sama mahdollisuus tunnepuheeseen ja saada sitä kautta äänensä kuuluville.

Tunnepuhe ja tunnetaidot toisin sanoen riisuvat nuoret sosiaalisista ja yhteiskunnallisista kiinnikkeistä, jotka kuitenkin säätelevät heidän toimijuuttaan. Samalla tunnepuhe mahdollistaa hyvinvoinnin, toimijuuden ja onnellisuuden pukemisen näennäisen objektiiviseen ja vertailtavaan muotoon. Tunnepuheen myötä ongelmat, jotka liittyvät rakenteisiin, eriarvoisuuteen ja valtaan, jäävät huomiotta. Tai jos ne huomioidaan, niitä pyritään ratkaisemaan yksilön psykologisina ajateltujen ominaisuuksien ja olemuksen muuttamisen avulla. Samalla tule häivytetyksi se, että yhteiskunnassa on tarjolla marginalisointia, keskinäistä kilpailua, paineita ja odotuksia, näköalattomuutta, pelkoa ja huolta tulevaisuudesta, pitkäaikaista työttömyyttä, syrjintää, seksismiä, rasismia, homo- ja transfobiaa, kiusaamista, häirintää, osattomuutta ja köyhyyttä.

Meidänkin tutkimuksissamme köyhyydessä eläviä nuoria on saatettu ohjata unelmoimaan ja olemaan onnellisia ja rasismin kohteena olevaa ja varatonta nuorta on kehotettu olemaan positiivinen ja tsemppaamaan. Tällä tavalla rakenteellisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin liittyvät vaikeudet yksilöidään tunnetaitojen puutteiksi. Ratkaisut keskittyvät tunneilmaisuun, ja tunnepuhe tarjoaa kasvattajille, opettajille, ohjaustehtävissä toimiville samoin kuin poliittiseen ohjaukseen näennäisesti toimivia ratkaisuja. Tällaiseen toimintaan kohdistetaan Suomessa varsin huomattava määrä sinällään hyvää tarkoittavaa poliittista ohjausta, toimenpiteitä ja resursseja, vaikka ne eivät toimi ja kohtaa erilaisissa elämänolosuhteissa toimivia nuoria.

Haluamme edellä esitetyn perusteella todeta, että tunnepuhe ja tunnetaidot voivat tässä ajassa kääntyä varsin ongelmallisiksi ja pahimmillaan vahingollisiksi. Voisi myös ainakin kysyä, minkä takia nuoret tai ainakin osa heistä ilmoittaa voivansa huonosti, jos ajatellaan, miten paljon erilaisia itsen tutkiskeluun ja kehittämiseen samoin kuin tunnepuheeseen liittyviä interventioita heihin kohdistuu.

Olemme meneillään olevassa FuturEd-tutkimushankkeessamme tuoneet esille, kuinka koulutuksen tulevaisuuden nimissä ajetaan läpi historiallisesti merkittäviä muutoksia, joissa yksilöllistyminen, markkinakelpoisuus, työllistettävyys ja elämän- ja tunteiden hallinta ja käyttäytymisen monitorointi ja optimointi uhkaavat syrjäyttää sellaisia tavoitteita, kuten sivistyksen ja demokratian. Yksilön käyttäytymisen ja oppimisen samoin kuin koko elämänpiirin ennustettavasta ja mitattavissa olevasta hallittavuudesta on tullut entistä tavoiteltavampaa. Lasten ja nuoren toimintaa mitataan ja arvioidaan yksilökeskeisesti ja numeraalisesti. Numerot ovat suosittuja, koska ne tarjoavat kontekstista irralleen asettuvaa tietoa, jota voidaan helposti käyttää milloin mihinkin poliittisiin pyrkimyksiin ja agendoihin, kuten taloudellisen hyödyn korostumiseen, inkluusion nimissä säästämiseen, koulushoppailun mahdollistamiseen ja S2-oppilaiden osaamisen kriisiyttämiseen.

Nämä edellä kuvatut muutokset eivät vaikuta ainoastaan koulutuksen ja opetuksen sisältöihin, vaan ne uudelleenrakentavat ymmärrystä koulutuksen roolista, oppimisesta ja opettamisesta, lapsista ja nuorista samoin kuin siitä, mikä koulutuksen yhteiskunnallinen asema ja millaisia tavoitellut yhteiskunnalliset järjestykset ylipäätään ovat.

Olemme monessa eri yhteydessä esittäneet, kuinka parempi yhteiskuntalukutaito voisi haastaa tiukentuvaa yksilökeskeisyyttä ja itsevastuullisuutta, jotka varsin odotetusti kasaavat paineita ja odotuksia nuorille ja johon nuoret myös reagoivat. Yhteiskuntalukutaito ohjaisi kasvatusta ja koulutusta itsekriittisyyteen ja ymmärrykseen siitä, mikä rooli niillä on siinä, kuinka laajemmat yhteiskunnalliset, rakenteelliset ja poliittiset ongelmat siirtyvät psykologis-terapeuttisten linssien kautta tarkasteltaviksi ja miksi ongelma ja sen ratkaisu löytyvät yhä uudestaan yksilöiden oletettujen ominaisuuksien muuttamisesta.

Kristiina Brunila, Anni Kouhia, Katariina Mertanen, Veera Tervo, Inka Tähkä ja Saara Vainio
AGORA kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskus, Helsingin yliopisto