Suomeenkin on rantautunut alun perin Yhdysvalloista kotoisin oleva positiivisuuden imperatiivi, mihin liittyen julkaisimme hiljattain tieteellisen julkaisun (Brunila, Vainio & Toiviainen 2021), jossa tarkastelimme isojen aineistojen valossa positiivisuuden imperatiivia ja sen seurauksia nuorille suunnatussa koulutuksessa ja ohjauksessa.

Voisin sanoa aloittaneeni positiivisuuden tyrannian tutkimuksen vuonna 2010 menemällä vankilaan. Vankilasta jatkoin vierailuja nuorille suunnattuihin toimenpiteisiin, koulutukseen, ohjaukseen ja kuntoutukseen. Sitten huomioni kiinnittyi laajemmin poliittiseen ohjaukseen ja erilaisiin uudentyyppisiin monialaisiin toimijaverkostoihin ja niiden agendoihin.

Käsitteellistin ilmiötä ensin termeillä terapisoituminen ja psykologisoituminen ja vähän myöhemmin termillä haavoittuvuuden eetos. Kaikille termeille yhteistä on tietyntyyppinen ajatus ihmisyydestä ja kääntyminen itseen ja itsesuhteen muokkaamiseen. Eetoksen näkökulmasta ne houkuttelevat kokemusten, ympäristön ja itsen sanallistamiseen psykologiasta ja terapiamuodoista lainatuin sanastoin. Kyse on yksilöön tärähtämisestä niin ongelmien kuin ratkaisujenkin löytämisessä ja joka tehdään positiivisuuden nimissä.

Aloittaessani tutkimustani sain oman tieteenalani ja koulutuksen piirissä toimivilta hämmentyneitä kommentteja siitä, ettei tällaista ilmiötä tai ongelmaa ole Suomessa. Minulta kysyttiin, että enkö ymmärrä, että ihmisillä on vaikeaa, enkö välitä. Erästä haastatteluani ei julkaistu sen takia, että kyseinen sanomalehti ei halunnut julkaista kriittisiä näkökulmia psykologiatieteistä ja niiden popularisoinnista. Nyt kahden ison tutkimushankkeen ja kaikkialle Suomeen levinneen psykologis- terapeuttisen eetoksen jälkeen tällaisia kommentteja ei enää kuule, vaan lähinnä kuulee ihmettelyä, että miten tässä nyt näin kävi.

Mikä tekee positiivisuudesta tyranniaa?

Väitän, että kääntyminen itseen ja itsen tutkiskelu ja itsen löytäminen ovat ongelmallisia ja jopa vahingoksi sekä ihmisille itselleen että koko yhteiskunnalle – huolimatta siitä, että saamme joka puolelta siihen liittyviä vinkkejä ja kehotuksia. Voisi lisäksi kuvitella, että koko ihmisväestö ainakin länsimaissa voisi huomattavasti paremmin, jos ajatellaan, miten paljon meihin kohdistetaan erilaisia itsen tutkiskelun ja itsen kehittämisen tukijärjestelmiä. Erityisen ongelmallinen on ajatus siitä, että sekä ongelmat että ratkaisut löytyvät yksilöstä itsestään, mikä on tyypillistä esim. nuorille suunnatuissa erilaisissa psyko-emotionaalisissa tukijärjestelmissä, kasvatuksessa, koulutuksessa ja työpaikoilla. Entä jos ihminen sitten lähtee kehotuksesta retkelle itseen, kaivaa ja kaivaa, mutta mitään ei löydykään?

Kääntyminen itseen ei ole tupsahtanut keskuuteemme sattumalta. Se on vahvistunut länsimaissa taloudellistumisen myötä. Voi olla, että joskus aiemmin historiassa kääntyminen itseen mahdollisti jossain määrin vallalla olevien järjestelmien haastamisen. Nyt kuitenkin tilanne on toinen. Itseen kääntymisellä ja itsesuhteen työstämisellä oikeutetaan ja vahvistetaan vallalla olevia järjestelmiä.

Psykologisten matkojen tekeminen itseen yhdistyy tehokkaampaan ja optimoidumpaan yksilön käyttäytymisen, oppimisen ja työtehon hallintaan. Matkoja tehdään kehittämisen, innovaatioiden, oppimisen, kasvun ja kuluttamisen pöhinä-hengessä, ja matkaseuralaisina toimivat kaikenlaiset itseapu-oppaat, tv:n muuttumisleikit, sosiaalisen median oman elämän optimointi-gurut, positiivisen psykologian äänenkannattajat, henkilökohtaisen kasvun valmentajat, mielentilan konsultit ja muut ohjaajat. Itseen kääntymistä voisi ajatella väestön optimoinnin ja itsevastuullisuuden käsikirjoituksena taloudellistumista painottavassa ja samalla hyvinvointivaltiota purkavassa yhteiskunnassa, jossa vapauden ja vapaiden valintojen hengessä ensin löydät itsesi, sitten kehität itseäsi ja lopuksi pääomitat itsesi. Tällainen ikään kuin vapaa ja vapaita valintoja tekevä kansalainen ei enää tarvitse hyvinvointivaltiota, koska hän on löytänyt niin sanotusti aidon itsensä, johon tukeutua.

Luen uutisia, raportteja ja selvityksiä, joissa perään kuulutetaan psykologis-terapeuttisia tukijärjestelmiä ongelmaan kuin ongelmaan. On ehkä jossain mielessä ymmärrettävää, vaikkakin epä-älyllistä ja lyhytnäköistä, että psykologis-terapeuttiset tukijärjestelmät ja niiden sijoittelu sinne tänne nähdään houkuttelevina ja samalla eräällä tavalla helppoina ratkaisuina monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ja etenkin (talous)poliittisiin ongelmiin. Niiden lupaus on ihmisen ja käyttäytymisen sopeuttamisessa ja mukauttamisessa, taloudellistumista painottavan eetoksen katvealueiden huomioimisessa ja myös hitaampien ja tehottomimpien talouden rattaiden (ihmisvoiman) mukana pitämisessä. Mutta entä jos käykin niin, että tukijärjestelmät tuottavat ja oikeuttavat lisää tukijärjestelmiä? Tutkimusaineistoissammekin on viitteitä tästä.

Samalla ei kuitenkaan ymmärretä tai haluta nähdä sitä, millaisia asioita voi seurata siitä, kun aiemmin täysin normaaleina ihmisen elämänpiiriin kuuluvat asiat ja tilanteet samoin kuin laajemmat yhteiskunnalliset, rakenteelliset ja (talous)poliittiset ongelmat siirtyvät psykologis-terapeuttisten linssien kautta tarkasteltaviksi. Ongelma ja sen ratkaisu löytyvät yhä uudestaan yksilöstä ja yksilön olemuksen ja ominaisuuksien muuttamisesta.

Käsitys normaalista, ihmisyydestä, tunteista ja ylipäätään elämästä kapenee. Tämä siirtymä näkyy jo kasvatuksessa ja koulutuksessa, joista on tulossa jonkinlaisia terveystaloja yksilöiden kapasiteetin ja emootioiden täsmävalmentamiseen työllistettävyyden ja taloustalkoohenkisyyden nimissä.

Ja tähän iskeytyy positiivisuuden tyrannia. Se levittää ympärilleen ajatusta siitä, että ratkaisut ovat yksilössä ja siinä, että meidän pitäisi olla koko ajan liikkeessä, elämänvoimissamme, yrittäjähenkisiä, onnellisia, tuottavia ja tehokkaita. Kun opettaja sanoo työelämän ulkopuolella elävälle varattomalle nuorelle, että ”Ihmiset ovat Intiassa ehkä köyhiä, mutta he ovat kuitenkin onnellisia, mikä tarkoittaa, että tekin voitte olla onnellisia, jos vain päätätte niin” tai useita kymmeniä työhakemuksia huonolla menestyksellä lähettäneelle maahanmuuttajanuorelle, että ”positiivista asennetta nyt vain peliin”, ollaan positiivisuuden tyrannian ytimessä.

Aiheesta lisää 31.7.2021 julkaistavassa kirjassamme (Brunila, Harni, Saari & Ylöstalo 2021).

Lähteet:

Brunila, Kristiina, Harni, Esko, Saari, Antti & Ylöstalo, Hanna (2021). Terapeuttinen Valta. Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Tampere: Vastapaino. (Julkaistaan 31.7.2021).

Brunila, Kristiina, Saara Vainio & Toiviainen, Sanna (2021). The Positivity Imperative as a Form of Cruel Optimism. Theme number of Youth, Education and the Ethos of Vulnerability in Uncertain Times. Journal of Applied Youth Studies.

KUN MAAILMA JAKAUTUU KAHTIA

Yhteiskuntaan täysivaltaiseksi jäseneksi pääseminen edellyttää edelleen kaksijakoisen sukupuolen tunnustamista ja tunnistamista. Ensimmäinen kysymys lienee edelleen, kumpi sieltä tuli? Joskus sanottiin, että kun tyttö tuli, tyhjä tuli. Ja siitä se jatkuu koko elämän ajan. Rasti ruutuun, mies vai nainen, vessan ovesta kuuluu etsiä hameellista tai housullista hahmoa. Tilat jakautuvat, lelut ja leikit, värit, vaatteet ja tietenkin kulutusmarkkinat. Sukupuolen keksiminen yhä uudelleen, koko sukupuolen innovaatio on taloudellisessa mielessä edelleen tuottoisaa.

Kyse ei tietenkään ole vain siitä, että voiko tytölle ostaa lahjaksi vasaran ja pojalle nuken. Kyse on paljon laajemmista ulottuvuuksista, kuten koulutus- ja työmarkkinoiden jakautumisesta sukupuolen mukaan, erilaisesta arvostuksesta, kohtelusta, syrjinnästä, samapalkkaisuudesta, ihmisarvosta ja ihmisoikeuksista. Kuka kelpaa ihmiseksi ja millä kriteereillä.

Kulttuurisissa käytännöissämme sinnikkäästi uudelleen tuotettuun sukupuolijärjestelmään ja siihen liittyviin hierarkkisesti järjestyviin sukupuoliin yhdistetään mielikuvissa erilaisia ominaisuuksia, kykyjä ja piirteitä, joiden ajatellaan olevan varsin pysyviä. Olemus ja ominaisuudet haltuun ottamalla on helpompi hallita, kategorisoida, mitata ja vertailla. Ja kun tulemme määritellyiksi jompaankumpaan, opimme vastaamaan kutsuun, toimimaan tyttöinä ja poikina, naisina ja miehinä. Kahtiajako saa poliittisen ulottuvuuden: tietyt sukupuolisidonnaiset olemisen ja toimimisen tavat saavat enemmän sosiaalista tunnustusta ja arvostusta kuin toiset.

Se mitä sukupuolen ajatellaan merkitsevän, vaikuttaa myös siihen, mitä vaikkapa kasvatuksessa ja koulutuksessa tavoitellaan ja miten tavoitteisiin pyritään.

Tutkimme joitakin vuosia sitten usean tutkijan voimin sitä, minkä takia huolimatta vuosikymmenten tasa-arvotyöstä, tasa-arvotutkimuksesta ja sadoista tasa-arvohankkeista tasa-arvo ei vain koulutuksessa ja työelämässä vahvistu tai etene. Missä ja mikä mättää?

Tutkimustuloksemme oli, että keskeinen tasa-arvon etenemisen este on se, että kahteen ryhmään jakamisesta seuraa oletuksia perustavanlaatuisesta erilaisuudesta – ja päinvastoin. Tiukimmillaan tällöin ajatellaan, että tytöiksi ja pojiksi tai naisiksi ja miehiksi nimetyt ikään kuin täydentävät toisensa ’kokonaisiksi ihmisiksi’.

Hankalaksi tasa-arvoisuuden kannalta asian tekee nimenomaan se, että miehisiksi nimetyt ominaisuudet nähdään arvokkaampina kuin naisiset. Jo pelkästään yliopistosta voisimme löytää lukuisia esimerkkejä tästä. Yhteiskunnassa ja kasvatuksessa ja koulutuksessa suunta on ollut kohti arvokkaampaa, mieskeskeisenä ajateltua elämänpiiriä, johon tyttöjä ja naisia saatetaan rohkaista tai kannustaa.

Kyseinen ajattelu sisältää oletuksen kahden osapuolen heteroseksuaalisuudesta. Toisin sanoen, kahtiajakautuneeseen ajattelutapaan sukupuolesta kuuluu näkemys heteroseksuaalisesta naiseudesta ja heteroseksuaalisesta mieheydestä. Heteroseksuaalisuus on ikään kuin luonnollista, ja siitä muodostuu normi, jonka suhteen muunlainen seksuaalisuus määrittyy poikkeavaksi huolimatta siitä, että seksuaalisuus on montaa ja monenlaista.

Heteronormatiivisuus järjestää kasvatusta ja koulutusta monin. Ja se koskettaa ihan kaikkia mutta usein niin totunnaisin tavoin, että sitä ei edes tiedosteta. Heteronormatiivisuudella tullaan tuottaneeksi käyttäytymiskoodia, joka edellyttää naisilta ’naisista’ ja miehiltä ’miehekästä’ käyttäytymistä. Tuotamme ja toteutamme käytännöissä näitä mielikuvia edelleen usein asiaa edes sen kummemmin tiedostamatta.

Eron ja hierarkian ylläpitäminen käy työstä. Ylempänä hierarkiassa olevien kuuluu väheksyä alempana hierarkiassa oleviin liitettyjä ominaisuuksia ja kiinnostuksen kohteita. Alempana hierarkiassa toimivat tulevat näkyviksi ja toiminnan kohteiksi ominaisuuksiensa kautta. Alempana olevien kuuluu tunnistaa ja tunnustaa asemansa, käydä itsensä ja toistensa kimppuun, ja heitä voidaan myös helpommin syyllistää ja syyttää erilaisista ongelmista. Tämä pätee naisten ohella muihinkin erilaista yhteiskunnallista syrjintää ja eriarvoisuutta kokeviin.

Kuten jo jonkin aikaa sitten kirjoitimme (Brunila, Heikkinen, Hynninen 2005), oletus erilaisista ominaisuuksista johtaa erilaiseen kohteluun. Se puolestaan tuottaa erilaisuutta, joka sitten vahvistaa oletusta sukupuoleen sidotuista ominaisuuksista. Näin kierrämme kehää. Ja tätä kehää kierrämme edelleen. Kehässä kiertäminen jähmettää paikoilleen.

Kehästä voi kuitenkin pyrkiä ulos. Sukupuoltakin voi tarkastella yhteiskunnallisena ja kulttuurisena rakennelmana. Se mahdollistaa pyrkimyksen muuttaa kohtelua ja olosuhteita. Ja näin on tehty vuosikymmenten ajan tasa-arvotyössä myös kasvatuksen ja koulutuksen piirissä. Oletuksia sukupuolten eroista on purettu, ja erot ovat purkautuneet.

Lisäksi näkyviin on noussut ja nousee monenlaisia eri tilanteissa ja olosuhteissa erilaisia tyttöjä ja poikia, naisia ja miehiä. Jako kahteen on kyseenalaistunut ja sen mielekkyys on kyseenalaistunut. Väitän, että tässä piilee eriarvoisuuden mekanismien osalta keskeinen solmu. Kun solmua lähdetään avaamaan voi lopulta muodostua tilaa myös kaikille niille, joita ei yksiselitteisesti voi luokitella kumpaankaan sukupuoleen. Kategorinen ja hierarkkinen ajattelu kyseenalaistuu.

Kristiina Brunila

AGORA-tutkimuskeskus

Suomalaisessa kasvatus- ja koulutusjärjestelmässä on monia hyviä ja toimivia asioita. Tästä huolimatta Suomessa kasvatus ja koulutus myös uusintavat etuoikeuksia ja eriarvoisuuksia. Se on asia, joka on koulutuksen ja tasa-arvon mallimaassa hankalaa tunnistaa ja tunnustaa. Pyrkimykset etuoikeuksien ja eriarvoisuuksien tunnistamiseen ja tunnustamiseen eivät saisi jäädä (uus)liberaalille ajattelulle tyypilliseen tapaan, jossa tarkkaillaan omaa ja toisten käytöstä, koska tunnistetaan syyllisyyttä etuoikeuksista ja eriarvoisuudesta. Ongelma ei lähde purkautumaan sillä, että harjoitetaan itsetutkiskelua tai vaikkapa omien tunteiden tunnistamista.

Jos otetaan etuoikeuksien ja eriarvoisuuksien tunnistaminen vakavasti, toiminta ei rajaudu itsetyöskentelyyn, vaan laajenee yhteiskunnallisen muutoksen tavoitteluun, johon puolestaan liittyy ymmärrys yhteiskunnallisista rakenteista ja agendoista, historiallisuudesta ja (talous)poliittisesta ja miten eriarvoisuudet ja etuoikeudet näihin ulottuvuuksiin kytkeytyvät. Kyseessä ei tällöin ole valveutuneiden ja omat etuoikeudet tunnistavan taloustalkoohenkisen mallikansalaisen identiteettiprojekti, mihin (uus)liberalistinen ajattelu helposti meitä ohjaa.

Kasvatuksessa ja koulutuksessa on hyvä ymmärtää se, että yksilöillä, lapsilla, nuorilla ja aikuisilla on erilaisia tilanteisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kiinnikkeitä, jotka vuoroin sekä säätelevät että mahdollistavat toimintaa, vaikutusmahdollisuuksia ja kuulluksi tulemista. Nyt ajalle tyypillinen tapa tarkastella ihmisyyttä nojaa pitkälti tiettyihin melko kapea-alaisiin näkökulmiin ja näistä olettamuksiin ja kohteluun, jotka saattavat entisestään uusintaa etuoikeuksia ja eriarvoisuuksia.

(Uus)liberaalille yhteiskunnalle tyypillistä on, että yhteiskunnallinen eriarvoisuus kääntyy yksilön patologisoinniksi ja yksilöön, kuten vaikkapa köyhään lapseen, hänen perheeseen ja kotiin merkityiksi riskeiksi. Nyt puhutaan jonkin verran yksilöiden ’taustoista’ ja taustan roolista, mutta sillä, että listataan erilaisia ’taustoja’ saatetaan entisestään päätyä uusintamaan etuoikeuksia ja eriarvoisuuksia. Jos ongelma löytyy yhä uudestaan yksilöstä ja yksilön ominaisuuksista, olemuksesta tai ’taustasta’, kuten se näyttää löytyvän, tällöin kasvatuksen, koulutuksen ja erilaisten tukijärjestelmien avulla kohdistetaan katse yhä uudestaan yksilöön ja yksilössä olevaan ongelmaan, jota koetetaan ’hyvää tarkoittaen’ tunnistaa, nimetä ja muuttaa. Näin jatketaan kulkemista kehässä, jossa oletus erilaisista ominaisuuksista johtaa erilaiseen kohteluun, mikä puolestaan tuottaa erilaisuutta, joka vahvistaa oletusta yksilöihin sidotuista ominaisuuksista.

Edellä kuvattu yksilöön keskittyvä tulokulma jättää huomioimatta kasvatukseen ja koulutukseen liittyvän poliittisen ohjauksen, kasvatuksen ja koulutuksen käytännöt, opetuksen ja ohjauksen, joissa olisi kaikkein eniten tehtävissä tasa-arvoisemman ja yhdenvertaisemman kohtelun vahvistamiseksi. Se tarkoittaa myös, että kiusaamiseen, häirintään ja muuhun eriarvoistavaan kohteluun on vaikea puuttua, jos niitä ei kyetä tarkastelemaan rakenteellisina ja yhteiskunnallisesti tuotettuina ja uusinnettuina ongelmina.

Haluaisin nähdä enemmän keskustelua tilanteisesti ja käytännöissä rakentuvista etuoikeuksista ja eriarvoisuuksista ja tilannetajusta, joka voi kehittyä ja vahvistua koko ajan. Jos halutaan yhteiskunnallista muutosta, yksilökeskeisyyden sijaan kaivataan laaja-alaisempaa ymmärrystä, ryhmän puolesta ja ryhmänä toimintaa, kollektiivisuutta ja solidaarisuutta ja myös valmiutta luopua omista etuoikeuksista toisten vuoksi.

Mistä tietää olevansa etuoikeutettu? Luultavasti ainakin siitä, jos etuoikeuksia koskeva keskustelu ärsyttää ja sen haluaisi tukahduttaa. Tyypillinen mekanismi etuoikeuksista ja eriarvoisuuksista käytävässä keskustelussa on, että etuoikeutetuimmat reagoivat, kun heidän etuoikeudet nousevat keskusteluun. Tyypillinen reaktio on ongelman vähättely ja keskustelun herättäjien asettaminen kyseenalaiseen valoon. Yksi tyypillinen tapa reagoida on tunteilu, etuoikeutettu reagoi kertomalla, että hän on pahoittanut keskustelusta mielensä. Näin keskustelu koetetaan vetää ongelmasta pois henkilön tunteisiin ja koettuun mielipahaan. Se on vallankäyttöä eikä edistä asiaa.

Etuoikeuksien tunnistamiseen ja tunnustamiseen liittyvä yksi hankaluus on, että joistakin etuoikeuksista tulisi olla valmius luopua, ’minä en enää saakaan sitä kaikkea, mitä olen tottunut saamaan ja ansainnut’. Toinen hankaluus on sen myöntäminen, että osa etuoikeuksista on sellaisia, että ne liittyvät esim. sukupuoleen, varallisuuteen ja ihonväriin sen sijaan, että ne olisivat omia ansioita.

Toivoisin, että keskustelu etuoikeuksista ja eriarvoisuuksista siirtyisi käytäntöihin ja kohteluun, tilannetajuun ja ymmärrykseen siitä, että olemme kaikki toimintamme myötä osa käsillä olevaa tilannetta. Näin päästäisiin ehkä myös ’taustan ja riskin taakasta’. Eriarvoisuutta ja etuoikeuksia olisi hyvä tarkastella laajasti, ei esim. innostumalla yhdestä eriarvoisuudesta kerrallaan. Sekään ei auta tilannetta, jos eriarvoisuudet ikään kuin kilpailevat keskenään siitä, mikä eriarvoisuus ansaitsee tulla eniten kuulluksi.

Ihminen voi muuttaa omaa ajatteluaan, olettamuksiaan ja muiden kohteluaan. Katseen kääntäminen oman navan ympäriltä ympäristöön ja yhteiskuntaan ja siihen, mitä itse voi missäkin tilanteessa tehdä asioille ja olosuhteille edellyttää tilannetajua ja herkkyyttä havaita eriarvoisuutta. Kaivattua tilannetajua ja ymmärrystä tuo eriarvoisuuksista ja niiden ylittämisestä tehty tutkimus, jota on Suomessa tehty runsaasti.

Toki toivon yhteiskuntaa, jossa käydään vilkasta demokraattista keskustelua, jossa kaikkien ei tarvitse olla asioista samaa mieltä ja jossa kaikilla on kokemus kuulluksi tulemisesta ja osallisuudesta. Ajatus on kaunis, mutta se on jossain määrin naiivi ja unohtaa yhteiskunnalliset, historialliset ja taloudelliset valtasuhteet, hierarkiat ja erot. Kaikki yhteiskunnassa eivät voi vaikuttaa tasavertaisesti. Todellisuudessa ihmiset ja asiat tulevat eri tavalla kuulluiksi ja niihin vaikuttavat yhteiskunnalliset, historialliset, kulttuuriset ja (talous)poliittiset tekijät.

Joidenkin ihmisten ja asioiden kuulluksi tulemista ja vaikuttamista tuetaan enemmän ja joidenkin vähemmän ja siihen liittyvät etuoikeudet ja eriarvoisuudet. Esimerkiksi köyhyys ja muu huono-osaisuus sekä kokemus kuulluksi tulemattomuudesta purkautuvat helposti turhautumisena itseen ja toisiin. Käymme itsemme ja toistemme kimppuun, koska (uus)liberalistisessa hengessä ongelmia ei nähdä rakenteellisina, kulttuurisina, historiallisina ja (talous)poliittisina.

Etuoikeutettuna toimiminen tuo lisää vastuuta puhujalle, ihan mitä tahansa ei voi suusta laukoa. Kun esim. ylpeillään suomalaisesta koulutuksesta ja sanotaan, että tasa-arvo on Suomessa hyvällä tolalla, isketään vyön alle eriarvoisuutta elämässään kohtaavia. Etuoikeutettuna toimiminen ei ole vain pahasta, se tarkoittaa myös tilanteisesti eteenpäin saattavia asioita ja mahdollisuuksia päästä vaikuttamaan eriarvoisuuteen. Ne mahdollisuudet kannattaa tunnistaa ja ottaa käyttöön.

(juttu on julkaistu myös CoSupport-tutkimushankkeen nettisivuilla keväällä 2021)

Kristiina Brunila

Professori
AGORA kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskus

Olen koko akateemisen elämäni ajan tutkinut kasvatuksen, koulutuksen ja laajemmin yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja erityisesti kasvatuksen ja koulutuksen roolia eriarvoisuuksien ja etuoikeuksien uusintajana ja purkajana.

Viimeiset 10 vuotta olen tutkinut kolmen ison tutkimushankkeen voimin nuorten aikuisten koulutussiirtymiä ja sitä, minkä takia lukuisista yrityksistä huolimatta eri lähtökohdista tulevien nuorten aikuisten tilanne ei koulutuksen ja työelämän osalta muutu eli missä on ongelma ja mitä sille voidaan tehdä.

Edellisen ohella olen tutkinut Suomessa tehtyä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyötä pian 20 vuotta, olen osallistunut tasa-arvoa koskeviin tutkimus- ja kehittämisprojekteihin ja johtanutkin niitä. Olin lisäksi perustamassa pohjoismaista huippuyksikköä koulutuksen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin liittyen.

Olen tutkimukseni avulla etsinyt vastauksia siihen, minkä takia tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät kasvatuksessa ja koulutuksessa lukuisista yrityksistä huolimatta vahvistu, missä ongelma on, ja mitä sille pitäisi tehdä, jos halutaan, että kasvatus ja koulutus olisivat kaikille lapsille, nuorille ja aikuisille tasa-arvoisia.

Niille, jotka odottavat numeroita, tilastoja tai prosentteja, tuotan valitettavasti pettymyksen. Tiedän, kuinka vakuuttavia ja rauhoittaviakin numerot voi olla, mutta jos halutaan ymmärtää eriarvoisuutta, tarvitaan muutakin. Hyvin harvoin pelkkä numero auttaa meitä ymmärtämään missä ongelma mahdollisesti on ja mitä sille pitäisi tehdä.

Tasa-arvoa ei oikein voi ajatella pelkästään lukuna. Tässä ajattelussa on vaarana se, että tasa-arvo saatetaan nähdä jonkinlaisena stabiilina etukäteen määriteltävissä olevana pysyvänä tilana, johon päästään jotain tiettyä polkua kulkemalla tai tietty numero saavuttamalla. Numerotieto helposti etäännyttää tasa-arvon pois oman toiminnan tarkastelusta.

Olen tutkimuksen ja väitöskirjojen ohjauksen ohella kouluttanut ihmisiä ja organisaatiota parikymmentä vuotta tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Suurin este sille, minkä takia ne eivät etene, on omassa ajattelussa. Se on tasa-arvon edistymisessä kaikkein haasteellisin kohta, koska sen tunnistaminen ja tunnustaminen että oma ajattelu ja toiminta voi ylläpitää eriarvoisuuksia monin tavoin, on hankalaa, jopa kiusallista, jopa jotain sellaista, mikä halutaan työntää kaikin tavoin ajatuksista pois.

Kasvatuksen ja koulutuksen tasa-arvotyö

Kasvatuksessa ja koulutuksessa, kouluissa, päiväkodeissa, ammattikouluissa, yliopistoissa jne. on tehty tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyötä useita kymmeniä vuosia. Kyseinen työ on tehty pääosin lyhytkestoisissa useissa sadoissa tasa-arvoprojekteissa eri puolella Suomea. Projekteissa on koulutettu, ohjattu, kehitetty ja tutkittu tasa-arvoa-asioita.

Meillä on huomattava määrä tasa-arvoprojekteissa tehtyä tutkimusta, joka tuo kerta toisensa jälkeen esille sen, että kasvatus ja koulutusjärjestelmä, opetus mukaan lukien, uusintavat eriarvoisuutta ja etuoikeuksia. Ja mitä sitten lukuisissa tasa-arvo-projekteissa on koetettu ylittää, käytännössä hyvin tuloksin.

Projektien tasa-arvotyön, kehittämisen ja tutkimuksen johdosta päiväkodeissa, kouluissa, korkeakoulutuksessa jne. on opittu kohtelemaan lapsia, nuoria ja aikuisia tasa-arvoisemmin ja vähemmän stereotyyppisesti. Lapsille ja nuorille tarjolla olevat itseilmaisun tavat, sanastot, valinnat, kiinnostuksen kohteet ja kaverisuhteet ovat laajentuneet, kiusaaminen ja häirintä on vähentynyt, ja opettajat ovat löytäneet uusia merkityksiä työlleen.

Tästä huolimatta tasa-arvotyöstä tiedetään, että projekteissa kertynyt ymmärrys ei ole siirtynyt rakenteisiin ja käytäntöihin ja että tasa-arvotyö henkilöityy, eli se jää edelleen yksittäisten henkilöiden aktiivisuuden varaan sen sijaan, että se siirtyisi pysyväksi toimintatavaksi kasvatukseen ja koulutukseen.

Tein joitakin vuosia sitten hallituksen ensimmäiseen tasa-arvo-ohjelmaan korkeakoulu- ja tutkimuspoliittisen selvityksen. Toin esille 30 vuoden tarkastelun perusteella, kuinka koulutuspolitiikka Suomessa on systemaattisesti hylkinyt lähes kaikkia tasa-arvopolitiikan tavoitteita. Tutkimus ja lukuisat selvitykset on samaan aikaan tuoneet esille koulutuksessa uusinnetun kapeahkon sukupuolijärjestelmän ohella esille muunkinlaisia kasvatuksessa, koulutuksessa ja opetuksessa ilmeneviä ongelmia esille, kuten rasismia, homo- ja transfobiaa, ableismia, kiusaamista ja seksuaalista häirintää.

Suomi ei ole koulutuksen tasa-arvon mallimaa, jos ajatellaan, että kasvatuksen ja koulutuksen piirissä ja laajemmin yhteiskunnassa kaikilla lapsilla, nuorilla ja aikuisilla pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet vapaasti toteuttaa ja ilmaista itseään, tehdä valintoja, osoittaa kiintymystä tai ylipäätään tunteita, pukeutua, leikkiä, seurustella, opiskella, harrastaa, luoda ystävyyssuhteita jne. murehtimatta koko ajan sitä, että tulee kiusatuksi, marginalisoiduksi, syrjityksi, seksuaalisesti häirityksi tai kohtaa väkivaltaa. Pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo ei ole riittävä lähtökohta, koska kyse on toiminnasta ja käytännöistä.

Yksi ajalle tyypillinen ongelma on, että me näytämme innostuvan aina yhdestä eriarvoisuuden kysymyksestä kerrallaan, mutta meidän pitäisi kiinnostua niistä kaikista ja ymmärtää, että ne liittyvät toisiinsa. Muuten tarkastelu jää yksipuoliseksi.

Kasvatus, koulutus ja opettajankoulutus ei Suomessa edelleenkään tarjoa ymmärrystä ja välineitä tunnistaa tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen liittyviä ongelmia saatikka puuttua niihin. Tilanne ei myöskään ole juuri muuttunut, minkä toimme esille valtakunnallisessa SetSTOP-kärkihankkeessa, jota olin mukana johtamassa Helsingin ja tiedekuntamme osalta. Valtakunnallisesti esim. opettajille ei ole tarjolla kattavaa ja laaja-alaista koulutusta tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta lukuun ottamatta muutamia kursseja siellä täällä. Tilanne toivottavasti sitä kautta muuttuu, että nuoret, opiskelijat ja opiskelijajärjestöt ovat alkaneet voimakkaammin vaatia koulutusta ja opetusta päivittämään tietonsa.

Yksilöön tärähtäminen

Elämme eetosta, jonka avainsana on yksilö ja yksilön osaaminen. Tutkimusryhmässämme on 10 vuoden ajalta tutkimustuloksia ja konkreettisia esimerkkejä siitä, kuinka koulutuksessa ongelma löydetään yhä uudelleen nuoresta ja nuoresta aikuisesta, hänen puutteista, vajavaisuuksista tai sitten nuoren taustasta, perheestä ja kodista.

Kun ongelma nähdään yksilössä, silloin ratkaisukin nähdään yksilössä ja hänen olemuksen ja ominaisuuksien muuttamisessa, johon tarjotaan iso määrä koulutusta, ohjausta ja muita tukijärjestelmiä. Yksilöön kohdistuvien toimenpiteiden ongelma on se, että ne ovat rakennesokeita ja se, että ne jättävät koulutuksen, sen käytäntöjen, opetuksen ja ohjauksen merkityksen huomiotta ja missä puolestaan olisi kaikkein eniten tehtävissä.

Toki on ehkä jossain mielessä helpompaa koettaa muuttaa yksilöä kuin rakenteita tai käytäntöjä tai sitä omaa ajattelua, mutta se ei vain toimi. Yksilöä ei voi muuttaa, mutta olettamuksia, kohtelua, käytäntöjä ja rakenteita voidaan muuttaa, mikä sitten saattaa mahdollistaa sen, että yksilö muuttuu.

Koulutuksen tulevaisuudessa häämöttää lisää eriarvoisuutta

 Koulutuksen osalta on tapahtumassa ehkä sen historian merkittävimpiä muutoksia, joista me koulutuspolitiikan tutkijat puhumme koulutuksen muuttuvana hallintana. Johtamassani FuturEd-tutkimushankkeessa tutkimme koulutuksen tulevaisuuden suuntaviivoja. Tulokset jo nyt osoittavat, että eriarvoisuuden kysymyksiin olisi syytä viimeistään nyt pureutua, koska niitä on hallinnan muutosten takia tulossa lisää.

Huomattavasti syvempi tutkimuslähtöinen ymmärrys tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta on jo kiireellistä. Se kysyy ennen kaikkea tutkimuksen tarjoamaa tilannetajua, ja ymmärrys liittyy myös sellaisiin vaikeammin mitattavissa oleviin asioihin, kuten arvostukseen ja arkisiin vuorovaikutustilanteisiin mutta myös yhteiskuntalukutaitoon, joka voisi olla kasvatuksen ja koulutuksen piirissä huomattavasti vahvempi. Näin ymmärrettäisiin se, kuinka koulutuksella on nyt ja tulevaisuudessa ihan keskeinen merkitys eriarvoisuuksien ja etuoikeuksien uusintamisessa mutta myös niiden purkamisessa.

(Kirjoitus on lyhennelmä puheenvuorostani Opetus- ja kulttuuriministeriössä 2.3.2021)

AGORA kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvo-tutkimuskeskus on monitieteinen ja kansainvälinen tutkimuskeskus. Tutkimuskeskus on perustettu huhtikuussa 2014 ja se toimii Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Tällä hetkellä AGORAssa toimii iso kansainvälinen tutkimusryhmä, tutkimushankkeita, tutkimusverkostoja sekä affilioituneena useita yksittäisiä tutkijoita, tutkimusryhmiä ja tutkimusyksiköitä eri yliopistoista.

AGORAn tavoite on toimia proaktiivisena ja avoimena foorumina, rakenteena ja tutkimusyhteisönä, joka tukee aktiivisesti eriarvoisuuteen liittyvää vuoropuhelua tutkijoiden ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden välillä, edistää yhteiskunnallista ymmärrystä sekä vahvempaa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslukutaitoa.  AGORAn yksi keskeinen tehtävä on tukea nuoria tutkijoita heidän kasvamisessaan kansainvälisiksi tutkijoiksi.

AGORA on ei-hierarkkinen tutkimuskeskus, mikä tarkoittaa, että se toivottaa tervetulleeksi kansallisia ja kansainvälisiä tutkijoita, asiantuntijoita, opiskelijoita, opettajia, järjestöjä, poliittisia päättäjiä ja muita toimijoita, jotka jakavat kiinnostuksen yhteiskunnallisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kysymyksiin.

AGORAn yhteistyöverkostot

Keskuksessa toimii iso kansainvälinen tutkimusryhmä sekä affilioituneena yksittäisiä tutkijoita ja tutkimusryhmiä, opettajia, opiskelijoita, tutkimusverkostoja sekä tutkimus- ja kehittämisprojekteja. Yhteistyötä tehdään laajasti kansallisten ja kansainvälisten yliopistojen, tutkimuskeskusten ja -ryhmien, järjestöjen, poliittisten päättäjien, verkostojen, virkahenkilöiden, kasvatus-, koulutus- ja ohjausalan asiantuntijoiden, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusviranomaisten, kaupunkien ja kuntien viranomaisten sekä median kanssa. AGORAssa on vieraillut useita kymmeniä tunnettuja ja merkittäviä aihealueen tutkijoita eri puolilta maailmaa, pohjoismaista, Manner-Euroopasta, Australiasta, Yhdysvalloista, Etelä-Amerikasta ja Kiinasta.

AGORan kaikille avoimet tutkimuslähtöiset tilaisuudet ja teemat

AGORA on järjestänyt lukuisia kaikille avoimia korkeatasoisia tilaisuuksia suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi, ja joihin on osallistunut useita tuhansia tutkijoita, opettajia, opiskelijoita, koulutusalan asiantuntijoita, rehtoreita, ihmisoikeus-järjestöjen toimijoita, kansanedustajia, johtajia, aktivisteja, ministeriöiden ja opetushallituksen virkahenkilöitä, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusvaltuutettuja, Helsingin yliopiston rehtori ja vararehtori, median edustusta ja presidentti. Tilaisuuksissa on käyty laajaa tutkimuslähtöistä vuoropuhelua eriarvoisuuksista ja rakennettu uusia yhteistyöverkostoja.

AGORAn tutkimuslähtöisten kaikille avoimien tilaisuuksien teemat ovat käsitelleet laajasti tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Teemoista voisi mainita esim. seuraavat:

-rakenteellinen rasismi ja rodullistaminen kasvatuksessa ja koulutuksessa
-koulun heteronormatiivisuuden purkaminen
-sukupuolten tasa-arvo ja sukupuolijärjestelmän tunnistaminen
-segregaation purkaminen koulutuksessa ja työelämässä
-tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden karikot opettajankoulutuksessa
-nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen ja syrjäyttävien käytäntöjen tunnistaminen
-kolonialismi koulutuksessa ja opetuksessa
-vammaisten lasten ja nuorten aseman vahvistaminen ja ableismin purkaminen
– tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyö koulutuksessa ja työelämässä
-tutkijuus ja aktivimismi ja tutkimuksen yhteiskunnallisen aseman vahvistaminen
-feministinen, kriittinen ja tasa-arvopedagogiikka
-demokratiakasvatus ja koulutus
-kriittisen ajattelun ja valtasuhteiden tunnistamisen vahvistaminen yliopisto-opetuksessa
-nuorten mielenterveys yhteiskunnallisena ja poliittisena kysymyksenä
– nuorten köyhyys ja velkaantuminen
– koulutuksen poliittisen hallinnan muutokset ja eriarvoisuus
– kasvatuksen ja koulutuksen markkinoituminen ja yksityistyminen
– ihmisten ja muiden eläinten suhteen kriittinen uudelleentarkastelu
– tasa-arvopolitiikan professionaalistuminen ja politiikkarelevanssi
-koulutuksen tulevaisuuden suuntaviivat ja eriarvoisuus

AGORA sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuksen tukijana

AGORAssa on tuettu ja edistetty korkeatasoisten pro gradutöiden ja väitöskirjojen valmistumista eriarvoisuuden teemoista, jotka ovat liittyneet mm. koulutuspolitiikan ja -järjestelmien muutoksiin ja hallintaan, tasa-arvosuunnitteluun ja tasa-arvotyöhön oppilaitoksissa, nuoriso- ja poikkisektoraaliseen politiikkaan, globalisaatioon, rakenteelliseen rasismiin koulutuksessa ja nuorten tukijärjestelmissä, tietokykykapitalismiin korkeakoulutuksessa, koulutuksen markkinoitumiseen, yksityistymiseen sekä teknologisoitumiseen, koulutuksen arvioinnin politiikkaan, vammaisaktivismiin ja ableismiin, heteronormatiivisuuteen ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaan, ammatillisen koulutuksen reformeihin, korkeakoulutuksen yrittäjämäiseen eetokseen, nuorten siirtymiin ja nuorten syrjäytymiseen liittyvään politiikkaan ja käytäntöihin, affekteihin tasa-arvotyössä, vankilakoulutukseen sekä nuorisotyöhön ja ohjauksen ja vallan kysymyksiin.

AGORA on ei-hierarkkinen tutkimusyhteisö ja samalla organisaatiorakenne, joka mahdollistaa usein epävarmoissa työsuhteissa toimivien tutkijoiden urien ja tutkimustyön jatkuvuutta Helsingin yliopistossa ja laajemmin. AGORA on ollut mukana useissa rahoitusta saaneissa tutkimushankkeissa ja kehittämisprojekteissa, joilla on edistetty eriarvoisuuden, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimusta, opetusta ja kehittämistyötä ja erityisesti nuorten väitöskirja- ja post doc-tutkijoiden uraa.

AGORA proaktiivisena toimijana

AGORA-tutkimuskeskus ja sen tutkijat ovat monin tavoin proaktiivisia yhteiskunnallisia keskustelijoita, jotka eivät kaihda esittää myöskään hankalia kysymyksiä. Tutkijat julkaisevat avoimesti saatavilla olevia tieteellisiä ja populaarimpia julkaisuja, blogeja, yleisönosastokirjoituksia ja lehtijuttuja. Tutkijat ovat aktiivisesti median haastateltavina ja vierailevat erilaisissa tilaisuuksissa, kuten jatkuvan oppimisen parlamentaarisessa työskentelyssä, eduskunnan tilaisuuksissa, ministeriöiden ja Opetushallituksen toiminnan asiantuntijoina ja erilaisten raporttien ja selvitysten laatijoina. AGORAn tutkijat ovat järjestäneet vierailuja esim. poliittisten päättäjien ja virkahenkilöiden luokse ja nostamalla esille ajankohtaisia ja akuutteja eriarvoisuuteen liittyviä teemoja ja tutkimustuloksia.

AGORA-tutkimuskeskus ja sen tutkijat ovat vieneet tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyötä valtakunnallisesti koko koulutusjärjestelmään varhaiskasvatuksesta yliopistoihin mukaan lukien opettajankoulutus ja alueelliseen kehittämistyöhön sekä olleet koordinoimassa ainutlaatuista valtakunnallista 2 vuoden tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasiantuntija-koulutusta. AGORAn tutkijat ovat muun muassa mukana kouluttamassa valtakunnallisia feministisen pedagogiikan asiantuntijoita tasa-arvotyöstä, koulutusta koskevista reformeista ja poliittisesta toimijuudesta yliopistossa.

Tällä hetkellä AGORAn tutkijat käyvät aktiivista keskustelua koulutuksen tulevaisuuden suuntaviivoista, globaalin koulutuspolitiikan merkittävistä muutoksista ja niiden vaikutuksista kansalliseen koulutuksen järjestämiseen ja kasvatuksen ja koulutuksen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kysymyksiin. Keskustelu ja tutkimus tulevaisuudesta kokoaa AGORAn tutkijoiden johdolla parhaillaan laajasti tutkimusyhteisöjä ympäri maailmaa yhteen.

Tutustu AGORA-tutkimuskeskuksen nettisivuihin:

https://www2.helsinki.fi/en/researchgroups/agora-for-the-study-of-social-justice-and-equality-in-education

Vuonna 2010 menin tekemään tutkimusta vankilaan siitä, mitä yhteiskunnalla on tarjota vankilassa eläville nuorille aikuisille. Siitä lähti liikkeelle kaiken kaikkiaan 10 vuotta kestänyt tutkimus, joka laajeni isoksi monitieteiseksi tutkimusryhmäksi, kolmeksi tutkimushankkeeksi ja vankilan ulkopuolelle kaikkeen siihen koulutukseen, mitä eri lähtökohdista tuleville nuorille aikuisille on yhteiskunnassa tarjolla.

Kymmenen vuoden ajan olen ollut mukana tutkimassa eri olosuhteista tuleville nuorille ja nuorille aikuisille tarjolla olevaa formaalia ja informaalia koulutusta Suomessa ja eri puolilla maailmaa. Olen vieraillut lukuisissa koulutusorganisaatioissa, vankiloissa, valmentavassa koulutuksessa, ohjaavissa, kuntouttavissa ja kotouttavissa ohjelmissa, työ- ja taidepajoilla, nuorten työllisyyttä ja koulutukseen hakeutumista tukevissa palveluissa sekä lyhytkestoisissa projekteissa. Olen saanut tavata hyvin eri olosuhteissa eläviä nuoria aikuisia ja heidän kanssaan työskenteleviä.

Tutkimuksen aikana on herännyt lisää kysymyksiä. Olen pohtinut samanaikaista hyvää tarkoittavuutta ja kohtaamattomuutta koulutuksen ja nuorten elämänpiirien välillä ja ylipäätään nuorille aikuisille tarjolla olevaa paikkaa ja toimijuutta koulutuksessa ja yhteiskunnassa. Koulutuksen osalta olen miettinyt sen tavoitteita ja ideologioita, millaisia asioita koulutus korostaa ja mistä se ehkä vaikenee.

Yhteiskuntatieteilijä kääntää katseen yksilöstä järjestelmään, käytäntöihin, rakenteisiin, politiikkaan, kaikkialle sinne, mikä säätelee ja mahdollistaa ymmärrystämme, olemassaoloamme ja toimintaamme kuitenkaan yksilöä menettämättä. Yhteiskuntatieteilijä tarkastelee yksilöitä ja kokemuksia laajemmassa yhteiskunnallisessa, historiallisessa, kulttuurisessa ja (talous)poliittisessa kontekstissa. Yhteiskuntatieteilijä ei ota annettuna eikä leiki tietävänsä paremmin. Monitieteisyys on ollut tutkimuksen rikkaus. Kolmessa johtamassani tutkimushankkeessa ovat kohdanneet ainakin nuoriso- ja koulutuspolitiikan tutkimus, sosiologian tutkimus, filosofinen ja vammaistutkimus sekä rasismin ja sukupuolentutkimus.

Olen päässyt keskustelemaan eri olosuhteissa elävien nuorten kanssa ja osallistumaan heille suunnattuun koulutukseen. Olen törmännyt monenlaisiin nuorten aikuisten kohtaamiin ongelmiin, kuten eriarvoisuuteen ja syrjäyttämiseen, köyhyyteen, syrjintään, vähättelyyn, seksismiin, rasismiin ja nuoriin kohdistuviin paineisiin ja odotuksiin. Nämä ongelmat näyttävät kuitenkin siirtymäkoneistossa’ kääntyvän – ehkä sitä edelleen täysin ymmärtämättä – kysymyksiksi nuorten itsevastuullisuudesta ja itsen ja käyttäytymisen muokkaamisesta – mikä saattaa jättää nuoret melko mahdottomankin tehtävän äärelle. Olen saanut tavata myös nuorten kanssa työskenteleviä, jotka samoin kohtaavat paineita ja odotuksia ja kantavat huolta nuorista sekä työn niukoista resursseista.

Poliittisen ohjauksen tarkastelu sekä kansallisessa että kansainvälisessä kontekstissa on tuonut lisää ymmärrystä siihen, millaisin ideologioin ja intressein nuoria aikuisia ja heille suunnattua koulutusta kulloinkin poliittisesti mahdollistetaan. Olen tuonut usean vuoden ajan esille nuoria koskevan poliittisen ohjauksen ideologioista kumpuavia ristiriitoja ja jännitteitä. Ideologia ja intressit ovat näyttäneet kapenevan nuorten työllistettävyyteen ja tulosyksiköintiin eli tietynlaiseen ideaaliin käyttäytymiseen, itsevastuullisuuteen, asenteisiin ja tunnetiloihin.

Kymmenen vuotta on pitkä aika tehdä tutkimusta. Olemme tutkimushankkeissa julkaisseet useita kymmeniä tieteellisiä artikkeleita, kirjoja ja muita julkaisuja ja lisää on vielä tulossa. Lisäksi tutkimushankkeista on valmistunut ja valmistumassa lukuisia graduja ja väitöskirjoja. Olemme järjestäneet ja olleet mukana kymmenissä tilaisuuksissa Suomessa ja eri puolilla maailmaa. Palaute on yleensä ollut hyvin myönteistä, että vihdoinkin näistä ongelmista puhutaan.

Kolmesta tutkimushankkeesta ja eri konteksteissa tuotetuista isoista aineistoista olisi edelleen paljon sanottavaa. Olen nähnyt lukuisia kertoja sen, kuinka aiemmin yhteiskunnallisina ja rakenteellisina nähdyt ongelmat nähdään hyvää tarkoittavassa hengessä ennemminkin nuoreen kiinnittyvinä puutteina ja vajavaisuuksina, jolloin myös ratkaisut nähdään yksilön vastuulla olevina. Vaikka yksilöä ei voi muuttaa, siihen on kuitenkin pyritty. Yksilön muutospyrkimykset lienevät olevan jossain mielessä helpompia kuin rakenteiden, kohtelun, oletusten ja käytäntöjen muuttaminen. Nuorten kohtaamia ongelmia ei ole aina välttämättä otettu ihan vakavasti tai ne on käsikirjoitettu etukäteen nuorelta kysymättä tietynlaisiksi. Nuorten tehtäväksi on lähinnä jäänyt ottaa koulutus ja muu tuki vastaan ja harjoittaa itsevastuullisuutta.

Olen nähnyt myös toisenlaisia pyrkimyksiä, sellaisia, joissa nuoret ovat voineet olla ja toimia omalla tavallaan. Nuoria on kohdeltu vertaisina ja heidän kanssaan on keskusteltu yhteiskunnallisista ongelmista, politiikasta ja valtasuhteista. Lähtökohtana on ollut ajatus siitä, että nuorten kohtaamat ongelmat eivät välttämättä kumpuakaan nuorten sisältä, heidän olemuksesta ja ominaisuuksista vaan yhteiskunnasta, politiikasta, rakenteista, käytännöistä, kohtelusta ja oletuksista, rasismista, sukupuolijärjestelmästä ja talouspoliittisista ratkaisuista. Tällainen kohtelu on voinut luoda koulutukseen toisenlaisen ilmapiirin ja osallisuuden kokemuksen kuin sellainen, jossa nuorille on opetettu sisäisen yrittäjyyden löytämistä.

Osa nuorista aikuisista selvästi reagoi johonkin tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa ja sitä ei pidä ohittaa. Olen kantanut huolta siitä yksipuolisuudesta, jolla nuorista ja nuorten elämästä julkisuudessa keskustellaan, millaiseen koulutukseen rahoitusta kohdistetaan ja mikä nuorille tarjolla oleva yhteiskunnallinen asema ylipäätään on. CoSupport-hankkeemme lopputilaisuudessa kysyin, että entä jos tilannetta tarkasteltaisiinkin yhteiskuntatieteellisesti ja huomioimalla laajempia yhteiskunnallisia ja poliittisia muutoksia, niitä olosuhteita, joissa sekä ongelmat että niiden ratkaisut muodostuvat? Entä jos nuorten kanssa keskustelisikin sosiologi, filosofi tai rasismin tutkija? Entä jos hellitettäisiin hetkeksi siitä ajatuksesta, että ongelma on lähtökohtaisesti nuoressa, hänen ominaisuuksissa, olemuksessa tai taustassa? Miltä ongelma sitten näyttäisi ja missä se olisi.

Kristiina Brunila (julkaistu CoSupport-tutkimushankkeemme nettisivuilla 15.3.2021)

Prof. Elizabeth Adams St. Pierre visited us in Helsinki in November 2014. She held an open lecture at the AGORA-research centre (please see AGORA’s web pages fur further info soon).

Here is a link to her keynote lecture: Practices for the “New” in the New Empiricisms, the New Materialisms, and Post Qualitative Inquiry:

Wall in English

Professor Kathryn Ecclestone from the University of Sheffield was a visiting Professor at the AGORA for the Study of Social Justice and Equality in Education -research centre and our Nordic Centre of Excellence. During her visit she gave an interesting lecture:

The emotional and therapeutic turn in education:

http://blogs.helsinki.fi/agora-sje/files/2014/05/Ecclestone-Therapeutic-turn-Helskinki-lecture-April-2014.pdf

It is about time we started to discuss about therapeutic ethos in Finland.

A new article:

Preoccupied with the self: towards self-responsible, enterprising, flexible and self-centred subjectivity in education

Kristiina Brunila & Päivi Siivonen

In the neoliberal order, the ideal self is self-responsible, enterprising, flexible and self-centred. Regarding this ideal we argue that the rise of therapisation in society, and in education, particularly, links both the therapeutic and enterprising discourses. The article examines how these discourses jointly produce and legitimate the ideal, and thus, the preoccupied subjectivity of the neoliberal order.

http://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/01596306.2014.927721#.U6bA8M6KCM8

More about therapeutic ethos:

Home

Suomessa tarvitaan uudenlaista mielenosoitusuutisointia

(julkaistu Helsingin Sanomien mielipideosastolla 10.6.2014)